Jatkosotaan 80 v sitten, erään sotilaan muistelmat.

Eelis lähti ja suoritti osansa Jatkosodan tapahtumissa.

 

Lapin tultua puhdistetuiksi saksalaisista Eeliskin palasi perheineen Lunkkaukseen jatkamaan rauhantöitään.

Vuonna 1957 alkoi ilmestyä kuukausittainen “Kansa Taisteli, miehet kertovat” julkaisu, jossa sodan kokeneet veteraanit muistelivat omakohtaisin kertomuksin tapahtumia sota-ajaltaan. Lehden julistama kirjoituskilpailu tuotti satamäärin muistelmia kummastakin käydystä sodasta. Lehden toimituskunta oli asettanut kirjoituksien julkaisukynnyksen korkealle, jolloin suuri osa lähetetyistä muistelmista jäi julkaisematta. Myös Eelis tutustui lehteen ja innostui kirjoittamaan oman tarinansa. Hän oli täyttänyt silloin jo 78 vuotta.

Eelis sai jostain käyttöönsä kirjoituskoneen, jolla hän naputteli 25 tiiviisti kirjoitettua arkkia täyteen omaa tarinaansa. “Kertoja oli hyvin vitsikäs ja viisas mies”, kirjoitti Eelis ja lopetti tarinansa vielä pariin vitsiin. Saatesanoiksi hän kirjoitti “Jatkuu ensi talvena. Jos olen tervenä ja elossa, kerron talvi sotan käyntini kokonaisuudessaan”.

Vaikka Eelis pyytää “kohteliaimmin julkaisemaan, tämän jatko sodan muisdoni”, lehden toimitus jättää kirjoituksen julkaisematta huomautuksin: “Kiintoisa kansanmiehen dokumentti, mutta ei julkaisukelpoinen”.

Varmaan Eelis avasi seuraavia saamiaan lehden numeroita jännittynein mielin, ja joutui pettymään toistuvasti. Todennäköisesti myös talvisotakertomus jäi kirjoittamatta.

Tutkiessani jatkosodan historiaa osuin sattumalta avaamaan tämän 40 vuotta sitten kirjoitetun tarinan julkaisemattomien kirjeiden joukosta ja luettuani sitä muutaman rivin, mielenkiintoni lisääntyi ja tutustuin koko tarinaan.

Kirjoitus herätti myötätuntoa Eelistä kohtaan. Hän oli tehnyt suuren työn tottumattomana konekirjoittajana tavoitteenaan saada tarinansa julkisuuteen. Oli ilman muuta selvää, että näin pitkä tarina ei millään muotoa olisi mahtunut lehden sisältöön, sillä jo se yksin olisi täyttänyt kaikki lehden sivut. Merkillepantavaa Eeliksen kirjoituksessa on se, että hän ei kertaakaan käyttänyt vihollisesta  mainintaa “ryssä”, kuten yleinen nimitys oli, vaan “se vihulainen” oli hänen ilmauksensa vastustajasta.

Päätin mielessäni, että Eelis saa tavoittelemansa julkisuuden kirjoitukselleen ja aloin kirjoittaa hänen tarinaansa koneeni tiedostoon. Paikallinen murre, yhdyssanojen puute ja välimerkkien sattumanvarainen käyttö teki kirjoituksesta persoonallisen, jota yritin säilyttää, mutta kuitenkin mielestäni tarpeellisessa määrin korjata ja tehdä tarinasta helppolukuisemman. Mikäli saan Eeliksen tarinan julkisuuteen, jakakaa edelleen, olkaa hyvät!

Aulis Kallio

Eeliksen 40 vuotta sitten tuottamaa tekstiä:

Jatko sotan muistelmija, kertoo Eelis Säärelä, Aivan sotatouhujen ensimäisestä päivästä alkaen.

Niin lähtettiin illalla kello 19 kävelemään kohti Karhu tunturin vartijo paikkaa. Meittä oli muistaakseni kaksi joukkuetta. Saavuimme Naruskalle menevään tien haaraan joka tulee Sallan kunnan puolelta. Siinä tien haarassa istuttiin ja herrat siinä määritteli kuka pannaan mihinki vartiopaikkaan. Matkaa siitä oli vielä toista kymmentä kilometriä Karhutunturin vartijoon. Saavuimme aamulla kello 7 aikaan maja paikkaan. Aamu oli kaunis ja aurinkoinen, Naruskan joki virtasi siinä aivan majan tuntumassa. Ja tuomet ja pihlajat kukki jokivarressa, ja niitten tuoksu leijasi ilmassa. Kaikki oli muutoin hyvin, mutta tunnelma oli mitä raakillisin. tässä ihmis elämässä voi olla. Sen hyvät lukijat arvaatte että lähtejä nyt mitä kauneenpana kesän aikana korpeen, ja mitä pahinta vielä sotaan, Kyllä met sen uskoinme että sota siitä tulee, Vaika herrat vai sanoivat että ei siitä sotasta olla vielä varmoja tuleeko sitä vai ei.

Meitä oli vain pieni porukka kuusi miestä, joukon johtajana oli Kersanti Pitkänen, ja alikersantti Piskonen, ja korpraali Veräjäpieli. Nämä olivat rajavartijo miehiä. Ja neljäs oli Alikersantti Pentti Pouttu, ja Jalmari Säärelä, siis veljeni, ja kirjoittaja Eelis Säärelä.

Karhutunturin vartiomaja

Mentiin majaan sisälle se oli vain pieni tukkikämppä mutta muutoin vain hyvä kuntoinen. Se sijaitsi Karhu tunturin pohjoispäässä Naruska jojen varressa. Pantiin kafvit kiehumaan. Siitä huolimatta vaikka tunnelma oli hyvin ankea, olimme hyvinki pessimistisijä sotan syttymisen suhteen. Syötiin ja juotiin kafvi ja pantiin nukkumaan, hyvin uni maistuikin. Nukuttiin se päivä ja yö perään. Vartijova ei vielä tarvinnut järjestää, koska sota ei ollut alkanut.

Tuli seuraava aamu 12.6. järjestettiin parivartijo, joka lähetettiin viemään noin seitsemän kilometrin päähän, Kinkerövaaraan, se oli korkea vaara, siitä oli hyvä näkyväisyys. Vartijon vaihtaja toi minut ja veljeni ensimmäiseksi vartijoon. Siitä me vaaranlajelta tähystimme kiikarilla mitä sielä venäjän poika touhuvaa. Matkaa oli vartijo paikasta arvion mukaan noin kaksi kilometriä Venäjän rajalle. Siinä oli Venäläisten rajavartio talo, lähellä isoa aapaa, vaaran laijassa. Talo oli uusi rakennettu välirauhan aikana. Meillä oli hyvä kiikari se toi venäläisten vartijopaikan kahten satan mertin päähän. Siitä näki kyllä selvään mitä sielä touhuttiin. Ne kaivoivat juoksuhautoja tälle aavan puolelle. Taikka ei sitä nyt voi aivan paljaaksi lento aavaksi sanova, oli siinä harvakkova pientä männyn käkkärää.

Sota alkaa

Vartijon vaihtova jatkui noin parin viikon aian, vartijo vuoro oli vuorokausi kerrallaan. Oli kesäkuun 26 päivä en tarkoin muista päivää kuin alkoi Sallan suunnalta kuuluva tykin jyskettä. Silloin täytyi uskova että sota on alkanut. Meitän vartijo paikkaan tuli Käärmeojan vartijosta lisää miehijä, muistaakseni noin kaksi joukkuetta. Joukkueen johtajana oli silloinen Vääpeli Oinonen sotan päätyttyä Katteeni. Hän on jo muuttamut ajasta ikuisuuteen. Veljeni Jalmari ja alikersantti Piskonen jäivät Karhu tunturin vartijoon, me tällä porukalla oli nyt suuntana, Lähteä tyhjentämään venäläisten vartijo. -Ja niinhän sitä sillä porukalla lähtettiin.

Marssittiin Kiekerö vaaraan, siihen kohteeseen missä me on oltu tähystämässä. Siinä istuttiin ja tähystettiin kiikarilla näkyykö liikettä venäläisten talosta. Ei nävy mitään liikettä, neuvoteltiin pitääköhän meitän lähtejä kiertämään tuon aavan perä kautta, minä ehotin että on turvallisenpaa iskijä kiertämällä aavan perän kautta, saataan sivuta hyökätä, ja ajetaan ne aavalle, mutta jos me lähtemme tästä suoraan aukean aapa rämeän poikki tuskin meistä jää yhtään eloon. Minä tietän niitten varustelut, kuin olen kaksi viikkova seurannut niitten touhuja. Ne on kaivaneet juoksu hautat tuohon kämppänsä eteen, osoittamaan suoraan tälle aavalle jos me tästä suoraan hyökkäämme. Ei siinä mien lukuva ole paljon, minun lukemani mukaan niitä on vain neljätoista miestä. Mutta sillä on siinä kaksi konekivärijä. Kummassakin päässä yksi se on niin hyvin järjestetty että se pystyy ampumaan eteen ja sivulle. Niin kyllä sanoi vääpeli Oinonen, mutta kun siinä ei nävy mitään liikettä. Näkyishän siinä vartijomies kuitenki kuin nyt on sota. Että saatte oskova että se on vetäytynyt pois. -Minä sanoin että minä olen samaa mieltä, kuin sen juoksuhautan päällä oli toissa päivänä kovaa liikettä. Minusta näyti että se täyttää nyt juoksu hautansa. Ja se multa palle katosi tuosta hautan laitalta. Kaikki viittaa siihen että kyllähän se on mennyt pois.

Rajan yli

Ja niin päätettiin että mennään tästä suoraan aapa rämijä yli. Käveltiin yhtessä rivissä, niinkuin ei olis ollut mitään pelottavaa. Eikä sielä mitää vastarintaa ollukkaan. Juoksuhautat oli täytetty niinkuin minä sen otaksuinki.

Istuimme vartio talon pihalle, minä sanoin että uskokaa minuva, se on kätkenyt kaikki tavaransa tuohon juoksu hautaan, kun siinä oli niin kova vilske toisa päivänä. -Kellokummun Lauri Saunavaarasta sanoi että sitähän pitää ruveta penkomaan, minä kielsin että älä hyvä mies rupea, sielä voi olla miinoja. Mutta Lauri kuin oli vilkas tosimies sanoi vain että suomalainenhan ei usko kokeilematta ja lähti jos rakennuksen alla ois kätketyt lapijot. Ja niinpä ne olivatkin, toi sieltä kolme lapijova, paiskas siihen maalle, siinä on toisillekki jokka haluvaa ja uskaltaa yrittää. Minä kyllä kokeilen vaikka nuppi menis.

Ja alkaa penkomisen pohjoispäästä, eihän siinä ollut multaa kuin 15 senttiä tavaroitten päällä, ja Lauri hihkaisee sieltä, hei pojat tavaroit jo näkyy ja nostaa sieltä käärön ja avaa sen. Hei pojat nyt saatiin jo Rammari ja levyjä ja jatkaa kaivamista taas nostaa käärön ja avaa sen. Siinä on mantoliini ja etelleen nostaa käärön siinä on housukankas, oikeen hyvää sinertävää vankkaa kankasta, paiskaa sen tulemaan ja sanoo että siinä on Eelikselle hyvä housukankas, koita säilyttää tämä kolme viikova, että niinkuin olet kuullut että kolmessa viikossa olemme Moskovassa, silloin olemme jo kotona, ja tarttet housukankaan. Minä sanoin Laurille että älähän nyt ole kovin optimistinen niitten Moskovan porttien suhteen, että siinä saattaa mennä kolme vuottakin, emmekä ole vieläkään moskovan porteilla. -Siihen Lauri hänen muorinsa kansa, kyllä ollaan, rammari ko saatiin heti alkuun. Minä sanoin Laurille, että kuule sinä Lauri, minä en ole kyllä komunisti olen maalaisliittolainen, mutta minä olen tiplomaatti, sillä minä sanon että kuulehan vielä minuva, kuin moskovaan on hyökätty 120 kertaa eikä sinne ole kukaan päässyt. Siihen sanoi Lauri, en mene väittämään voit hyvin olla oikeassa. Enkä tainut pahasti puheissani erehtyäkkään. Ja Lauri se jatkaa penkomista, mutta sieltä ei tule mitään kunnollista tavaraa, jota viittis matkassaan kuljettaa. Siihen jäit lapijot ja Lauri alkoi kokeilla rammajija, hyvä se oli, se lauloi meille venäjäksi, että kuollaan jos tarvitaan peräänty emme. Ja niin lähti rammari ja mantoliini ja housuvaate meitän matkaamme.

Lähtettiin etenemään, entistä Korjan kylää kohti, välillä keitettiin saikat, senlaisessa suuressa kurussa, joka oli niinkuin pata. Kyllä siinä tuli monelle pojalle mieleen, että jos nyt sattuis tulemaan venäläinen partijo niin se suolais meität kaikki tähä pataan, kuin hautan seinät olivat niin jyrkät että siitä ei olis kukaan kerjennyt päästä pakoon. -Saavuimme Koreankylän eteläpäähän siinä majoitumme yöksi, kello oli jo 22. Onneksi ei viholaisesta näkyny merkkejäkään. Poltettuun vanhaan Korean kylään oli rakennettu välirauhan aikana uusija pyöreistä puista tehtyjä rakennuksija. Ne olivat kaikki yhtessä suorassa rivissä. Niitä rakennuksija oli 7 kpl kooltaan noin 8×6. 

Nurmijoella

Tuli seuraava aamu, lähtettiin etenemään Nurmi jokea kohti, vaimea tykin jyske kantautui korviimme. Aamu oli kaunis aurinkoinen, käki kukkui aivan lähellämme, linnut viserteli heidän omaa kieltänsä jota tietystikään me emme ymmärrä, siitä aamusta jäi vain kaunis muisto. -Mutta mieli ja tunnelma oli angea. Niinkuin jokainen lukija voi sen käsittää. Saavuimme Nurmijojelle iltapäivällä klo 16, siellä oli majoitus valmiina, sinne oli tullut meitän ykköskomppanijan jälkeen jääneet miehet, sekä toinen komppanija ja niitten päälliköt. Meidän ansimäisen kompanijan päällikkönä toimi kapteeni Seppälä. Ja toisen komppanijan päällikkönä toimi luutnantti Pitkänen. Meitän joukkueen johtajana toimi silloinen Vääpeli Oinonen. Sotan päättyessä kapteeni, kuten jo edellä olen kertonu. Valitettavasti minulta jäi mainitsematta luutnantti Pitkäsen tarmokkuus, hän oli tarmokas johtaja. Hän joutui johtamaan myöski meitän komppanijan lisäksi toista komppanijaa taistelun parhaillaan riehuessa. Kuin kävi niin ikävästi että kapteeni Seppälä menetti auddoriteettinsä, -Tuhanet terveiset sinulle Luutnantti Pitkänen, jos olet vielä elossa. Suo anteeksi että minä puhuttelen sinuva tätä kirjoittaessani sinuksi. Etunimejähän ei armeijassa liijoin mainita. Sinä tietysti muistat sen taistelupaikan jossa sinä joutuit ottamaan toisen komppanijan johdon Kapteeni Seppälältä. Minä en muista, syystä siitä kuin minä tulin 2hten vuorokauten kestävältä lomalta kuin minulla oli vaimoni sairastunut. Kuin minä justiinsa saavuin siihen joukkuveeseeni. Niin Kapteeni oli kuusen alla kuin minä tejin ilmoituksen että olen saapunut ja ilmoitin hänelle että lääkärin todistus tulee myöhemmin niin hän oli hyvin hermostunut ja sanoi minulle että ei sitä tartte, älä puhu lujaa vihollinen on tuossa satan metrin päässä. -Ja silloin sen sanan päästä alkoi tulemaan kuulaa ja ranaatteja. Yksi ranaatti tuli suutarina se huilas pitkin maata minun jalkojeni välistä. Silloin se kapteeni lähti eikä sitä näkynyt sen perästä.

Tätä kertoessani palaan takaisin Nurmijojoelle, majoituspaikkaamme. Meitän tehtävämme oli partijo tehtävät, Partijoita Sallan pohjoispuolen sivustaa, Muotkalahtea myötön. Taas kerranki tuli partijo Muotkalahtesta, venäläisillä oli siellä majoituskämppä, venäläiset olivat lähteneet sieltä pois, kun saatiin vallatuksi Salla. Venäjän pojilta oli jäänyt kiireissään paljon ruokatavaraa sinne heitän vartijo majaansa. Partijo pojat toi sieltä lujasti sokerija ja muutakin ruoka tavaraa.

Mutta kun pojat lähtivät taas muutaman päivän perästä uutestaan, niin venu poika olikin käynyt valelemassa kaikki ruoka tavarat sekä jauhot valopetroolilla.

Nurmijojen tukikohtasta käytiin myös Aukkis rovan maisemilla, majailtiin siinäkin toista viikova. Tehtävänä oli partijointi ja venäläisen tykin tuhoaminen. Se tykki oli tuhottava kun se sillä meitän majotusta häiritsi. Se tykki oli sijoitettu itse Aukkisrovan tunturin juurelle, sitä tykkijä ei saanut vaikenemaan saksalaiste tukatkaan, vaikka ne syöksy pommitti monena päivänä. Ja tuhovamatta se jäi meiltäkin, sillä oli vahvat joukot siellä turvana. Sieltä tuli äkäset lähdöt, aivan kuin olisi mennyt penkomaan ampijaispesää. Mutta mikä pahinta vielä. Kun yksi mies nimeltä Matti Mettijäinen Pelkosenniemen Suvanosta jäi haavoittuneena sinne lähelle tykin tuhoamispaikkaa, -sitä minä en kuolemaksikkaan tarkoin muista, menikö hältä jalka poikki, mutta kuin minun aivoissani säteilee että häneltä meni kuula keuhkoista läpi. Ja kuin tuo onneton, kontaten ja ryömien palasi, vielä omaan majoituspaikkaansa, ryömittyään seitsemän kilometrijä. Aikaa hänellä kului matkatessa toista vuorokautta. On ihmeteltävää, miten yksi mies jää niin unholaan, että sitä ei kukaan osannut kaivata.

Saavuimme takaisin Nurmijojelle entiseen paikkaan. Muistaakseni siihen tukikohtaan ei vihulainen yrittänyt hyökätä kuin yhden kerran senkin hyvin heikoin voimin. Mutta sen sijaan se yhten kerran oli laittautunut väijyksiin Sallaan menevän huoltotien laitaan. Kuin postija kuljettanut kuorma-auto tuli Sallasta päin, niin se oli avannut tulen sitä kohti. Muistaakseni siinä ei kaatunut yhtään miestä. Auto oli jäänyt siihen. Siitä oli postit penkottu pitkin tietä, siellä olivat lettet ja kirjeet, paketit oli tietysti purettu reppuihin.

Oli kirkas aurinkoinen heinäkuun aamu kuin noustiin saikkojen keittoon, muistaakseni se oli 15 päivä heinäkuuta, en ole varma kun sitä ei tullu pantuksi ylös. Siinä saikkoja keittäissämmä kuului kauhea tykin ja lentopommien jyske Sallasta, siinä saikkoja juotessa me arveltiin että nyt taitaa olla viimeinen ottelu Sallan omistuksesta. Että kunpi sen oikea omistaja on. Päivä kului puolille päivää, niin tuli tiedo että Salla on vallattu. Ja meitän porukalle tuli pikainen käsky tulla Sallaan, ja siitä etelleen Sallatunturille tyhjentämään murskaamaan Sallatunturiin saarretut viholaiset. Ja niin lähdettiin Sallaa kohti kaikkineen kamppeineen ja kuormastoineen. Matkaa oli Sallan vanhalle kirkolle toistakymmentä kilometriä. Saapuessamme lähelle Sallan kirkonkylää noin 4-5 kilometrin päähän Sallasta, siinä tuli eteemme tien risteys. Se oli suomalaisten ja saksalaisten rakentama huolto- ja kierto tie, siis sivusta isku tie Sallan kirkonkylään.

Salla

Lähtettiin etenemään kohti Sallaa, nyt oliki jo taistelun merkkejä näköpiirissä, oli pommihautoja oli kranatin kuoppija, oli saksalaisten ruumiita hautattu väliaikaisiin hautoihin, komeasti riviin. Niissä oli ristit ja nimet kaikissa hautoissa. Niitä hautoja oli pitkin tien varta aina vähä välein. Saavuimme Sallan kirkolle, meille sanottiin heti että ei teidän tartte lähtejä Salla tunturiin. Vihollinen on päässyt karkuun, se oli meitän onnenme. Annettiin käsky majoittuva ja pystyttää teltat. Mutta ei niitä telttoja tainnut monikaan pystyttää, kuin oli kuuma ilma.

Lähtimme kävelemään päätielle, Kemijärvi – Salla, mutta voi kauhistus sitä näkyvä ja hajuva, mikä sielä oli, kuin kaatuneita lojui pitkin tien vartta kahten puolen tietä, siinä valtamaantietä syrjään noin 10 metrijä, siihen oli osunut suuri lentopommi ja routassut siihen kauhean haudan, se oli halkaisijaltaan noin 8 mertijä ja syvyydeltään noin 5 metrijä. Siihen hautaan kandoivat saksalaiset venäläisijä ruumiita. Kaksi miestä heitti aina yhtä miestä, hautan pohjaan, sekä heitti perään aina vainajan kiväärin, hyvin ylpeän näköisenä. Kävelimme eteenpäin Kuolajärvijä kohti. Sielä oli tien täynä kaiken laista kamaa ja kaatuneita venäläisijä. Sekä rikki ammuttuja ja palaneita tankkija, yhtessä tankissa oli miehet jäänyt sisälle siihen ne olivat palaneet, siinä tankin lattialla oli uusi pistooli jäänyt palamatta, mutta sitä ei kukaan ollut siitä saanut pois, enkä saaneet myös metkään.

Sallan jojen yli menevässä sillan korvassa oli saksalainen konekivääri vielä asemissa, mutta miehet olivat menettäneet hengensä, toisella miehellä, siis ampujalla oli jäänyt vielä sormiki liipasimelle niin nopea oli lähtö. Kävellessämme Kemijärven suuntaan, osuimme saksalaisten majoituspaikkaan, sinne oli kokoontunut meitän poikijamme noin parikymmentä miestä ja Saksan poika myi viinaa kanttiini autosta ja huusi että hei pojat Akvaviittijä on kyllä. Ja jokainen osti kolmenvartin pullon Akkaviittijä. No emme tietenkään metkään kolminaisuus jotka yhdessä kuljimme, eihän me miestä huonommaksi jääneet, ostimme pullot ja lähtimme taas kattelemaan paikkoja. Me kolminaisuus satumme olemaan sen laiset miehet että me emme ottaneet viinaa juuri kuin nimeksi. Sen verran että se kamala haju vähänkään häipyis nenästämme ja saattaisimme syötä kun mennään teldoille. Ja niin mentiin telttaan, syötiin ja pantiin levolle kello oli jo kaksi. Herättyämme aamulla kello kuutelta keitimme saikat ja otimme vähän palaa, lähtimme kävelemään mitä siellä ulkosalla nyt näkyy. Vastaan tuli minun naapuristani oleva lapsuuten kaveri, Hannes Kantola, rapulassa ja vähän vielä pökkyrässä. Sanoi minulle että kuule Eelis kaik on menneet, kaik on menneet kellokki on menneet. Minä kysyn mikä kellon vei niin hän sanoi sakut on vieneet. Minuva vähän nauratti se kertaaminen, minä kysyn että jospa sinä olet kellon vaihtanut viinaan niin hän sanoi en varmaankaan, minulla ol rahaa kuin ostin akkaviitti pullon kolmen vartin pullon, eihän siitä kerjennyt kuluva kuin kolmasosa kuin minuva rupes väsyttämään, olin tuohon kuusikkoon nukkunut. Siitä minä heräsin ihmismateriaalin päältä se kuusikko oli aivan täynä läjä läjän vieressä sitä materijaamija. Katto minun selkääni ja housuja onko pahastikin sotkeuneet siihen materiaaliin. Minä tarkistin ja sanoin aivan on puhtas selkä, minä olen sitten sattunut nukkumaan sen kuivan materiaalin päälle kuin nyt on ollu niin hyvijä poutija. Hyvät on tosin olleet pouvat.

Minä kysyin Hannekselta no muistatko sinä komentajan sanat kun hän sanoi, että aamulla kello yhteksältä pitää olla kaikkien tällä majoituspaikalla nimi huudossa? Kyllä minä sen muistan mutta missä päin se on se majoituspaikka? Minä neuvoin mene tätä tietä sata kunta metrijä siinä on teltat vasemmalla puolen tietä, hän kysyi paljonko on kello, minä kattoi se oli seitsemän. Ja Hannes lähti kävelemään majalle. Hannes on jo poisa veteraanien joukosta.

Hevosmieheksi töpinään

Ja niinhän sitä lähtettiin kello yhtentoista aikaan takaisin Nurmijojelle, samaan majoituspaikkaan. -Tehtävänä oli samanlainen partijo tehtävä, suojella sivustaa että ei vihollinen pääse sivusta yllättämään. Selustaan Sallaan. -Partijoitiin sielä vieläkin useita viikkoja, oli muistaakseni elokuun 15 päivä, kuin tuli määräys lähtejä Sallaan ja sieltä edelleen Vuori kylään ja Jyrhämään ja tuli myös määräys, vapauttaa kaikkija vanhiin ikäluokka, meitän komppanijjaan sattui vai yksi mies, sen nimi oli Sapriiti Laurila, Pelkosenniemeltä. Hän oli syntynyt 1900, ja minä 1903. Nyt kävi niin että määrättiin minut Laurilan tilalle hevosmieheksi, minä kyllä löin kampoin kynsin ja hampain mutta se joukkueen johtaja sanoi että se on määräys, no minun piti ottaa hevonen vastaan Laurilalta.

 

Ja niinhän sitä lähtettiin muistaakseni 16 päivä elokuuta, päivä määrästä en ole aivan varma, mutta ei se kaukaa pitä. Miehet pantiin autoihin ja me hevos miehet tulimme hevosilla perässä, Kuusamoon menevää tietä. Sieltä kääntyi sitten vuori kylään tie. Jäi mainitsematta että näitä Kiemunki vaaran ja Pelkosen niemen jermuja lähti autolla käymään puntiksella, toisin sanoen omavaltaisella lomalla. Näitä oli muistaakseni 5 miestä. En muista muita varmaan kui serkkuni Hannes Säärelän ja Kalle Heikkilä, Hannes tosin on muuttanut sinne missä ei tartte lomaa anova. Hän kuoli viime syksynä 75 vuotiaana.

Me hevosten kansa olevat matkalaiset, olinme ruokkimassa hevosijamme erään tukkikämpän edessä, joka sijaitsi maantien laitassa, silloin nämä puntis miehet palasivat reisultaan. Ja serkkuni Hannes huusi siitä autosta minulle että sinulla on kuollut tytär. -Ruokittuvamme hevosija aikamme lähtinme jatkamaan matkaamme kohti Vuori kylää. Lähestyessämme vuorikylää illalla kello 20 siinä kohten tie puolessa oli tiheä kuusikko, siinä tapasimme oman yksikkömme. -Minä ilmoitin luutnantti Pitkäselle että herra luutnantti hevoset ja miehet saapuneet, siihen hän vastasi että hyvä on. -Ja minä ilmoitin myöskin että minulta on kuollut tyttö, voisinko saada lomaa. Siihen hän vastasi kyllä saatte, minä kirjoitan loma totistuksen saatte lähtejä heti. Hetken päästä toi minulle loma todistuksen ja käski mennä tuohon tien laitaan odottamaan autova.

Hautajaislomalle

Minä menin tien laitaan klo 21, auto tuli heti, se oli sakmanni, minä kysyin menettäkö Kemijärvelle, se sanoi niks kenijärvi kuut kuut sala, tarkoitti että hyvvä kun pääsette jo Sallaan. Minä käskin pysäyttää Salla – Kemijärven tien tultuva eteemme. Hän lähti Sallaan joka oli vallattu, minä lähtin käveleskelemään kemi järvijä kohti. Odottaen perässä tulevaa autova. Kävelin noin puoli kilometrijä, eteeni tuli tien oikealla puolella, saksalaisten vanki leiri. Siinä oli minun arvijoni mukaan vankija noin 300 miestä, kello oli tasan kuusi aamulla. Oli kaunis aurinkoinen aamu, saksmanni vartijo mies herätti yö unestaan niitä vankija, minä niitä siinä autova odotellessani katselin. Se vartijo mies potki niitä siinä kentällä nukkuvija ja hoki että tavai tavai, venäjäksi että ylös, -mutta mitä nyt tapahtuikaan. Kaksi venäläistä vankija rupesit tappelemaan, siihen ryhtyi sitten lisää puoli kymmentä miestä, saksalainen vartijo mies jostakin löysi puolen metrin pituisen halon ja alkoi sillä mukiloita. Nyt tappelo laantui vähän, mutta se alkoi uutestaan kahta kauheanpana. Silloin se saku vartijjo mies hiiltyi ja ampui kone pistoolilla kaksi miestä, sitten vasta tappelo loppui.

Katseltuani tuota näytöstä aikani kello oli jo tasan seitsemän. Nyt tulee suomalainen auto Sallasta päin, pysäytän sen, kysyn mihin asti menette, hän sanoi menevänsä Kemijärvelle. Minä kysyin otatteko kyytiin? Joo tuu vaan eikä se kysyny mitään paperija. Saavuimme Kemijärvelle kello 12, odotin siinä kuin posti vaunu lähtee kello 14 Savukoskelle. Ja niinhän sitä lähtettiin jatkamaan taasenki matkaa, auton kuljettajana oli pitkäaikainen kuljettaja tuttu mies Miettinen hänen etu nimeä en muista.

Mutta nyt sattui Miettisen kansa ikävä komromisti, kuin hänellä oli kaatuneitten reppuja auton perä osassa lähemäs satakunta reppua ja minä onneton panin siihen samaan perä osaan reppuni, kuin hän käski minun panna reppuni sinne. Nyt ajettiin asemalle, Miettinen meni tyhjentämään perä osan repuista rautatie vaunuun, minä jäin lukemaan pitkästä aikaa käteeni osunutta lapin kansaa. Ja niinhän sitä asemalta lähtettiin sillä häkä kaasu autolla kohti Savukoskija. Minä istuin sielä auton perällä, lujin sitä lapin kansaa niin ahneesti, ja vihdoin hoksasin vilkaista siitä ikkunasta että kunhan se vain ei ole pannut minunkin repun ja kivärin sinne junaan. Mutta voi kauhistus kuin minä vilkaisin siihen ovi pieleen johon minä panin reppuni ja kiväärin erilleen, se paikka oli tyhjä. Minä kysyin Miettiseltä, että panikko sinä onneton minunki repun ja kivärin niitten kaatuneitten reppujen mukaan, -hän vastasi että kaikki minä panin, minä sanoinettä etkö sinä nyt sitä nähnyt että enhän minä ole kaatunut. Tohmon kylä alkoi lähetä, Miettinen sanoi hän käypi soittamassa tuosta tohmosta, että jos juna ei ole kerjennyt lähteä niin palataan hakemaan reppu ja kiväri. Sieltä vastattiin että juna lähti justiinsa, hän sanoi minulle, minä sanoin että miksi sinä onneton käskit panna minun reppuni tuonne kaatuneitten reppujen sekaan, hän vastasi että kuin autoon ei saa tuoda aseita, minä sanoin Miettiselle että olisit käskenyt sen kiväri totteron paiskata sen helvettiin. Onhan niitä sielä aivan maan vaivaksi ja käskenyt tuodta repun sisälle autoon. Nyt meni minulta kaikki omaisuuteni siinä meni minun tupakkini, siinä meni minun akkavitti pulloni siinä meni lasteni ja vaimoni suklaat ym. varusteet, siinä meni koko Hautajaistunnelma, jos sitä nyt voitaan tunnelmaksi yleensä sanova.

Saavuin vihtoin kotiini, kello oli silloin 18, astuessani sisään vaimoni juoksi kaulaani ja itki, Isä pappani oli myöskin tullut laittamaan tyttö vainajaani hautaan. Minä kysyin Katri vaimoltani.? Joko Terttu tyttöni on hautattu, hän vastasi että tänään on hautattu. Sen hyvät lukijat saatte arvata, että synkkä oli loma reissuni.

Takaisin rintamalle

Lomani oli lyhyt vain 2 vuorokautta, lähtin yli huomena takaisin sinne mistä olin lähtenytkin. Saavuin vuori kylään. Siinä kohtasin oman konmppanijani. Ilmoitin Komppanijan päällikölle luutnantti Pitkäselle että olen saapunut lomalta, hän vastasi tapansa mukaan, hyvä on. Hän käski mennä ja ottaa se sama hevonen, siltä väliaikaiselta hoitajalta. Minä menin ja sanoin että nyt minä otan sen hevoseni taas huostaakseni. -Ja luutnantti Pitkänen sanoi minulle, että se tuo teidän hoivaamanne hevonen toimii muun muvassa minun ratsunani, ja te tarviseassani tulette toimimaan minun ratsu lähettinäni, niin kuin toiminki.

Loma aikanani, taistelut oli alkaneet, viholaisen karkoittamiseksi pois Tuuti kylän, Sova kylän ja Vuori kylän kairoilta. Pakottaaksemme vihollisen peräytymään kurtille ja siitä etelleen vanhan rajan taakse. -Rajan taakse olivat myös Sallan valtauksen jälkeen peräytyneet vihollis joukot. -Nyt etetessämme vuori kylästä kurtille menevää maan tietä, pakottaaksemme viholaisen pakenemaan vanhan rajan taakse, jalkaväki tietysti etellä, nyt viholainen iski vasemmalta puolen tietä, Nokipalossa, se maasto oli palanut kaksi viikkova sitten. Sitä sanottiin nokipaloksi. Kolona tietysti jäi jälkeen, minä uteliaisuutessani menin maantien laitaan katselemaan joukkoen marssija kuin he marssi noki palon taisteluva kohti. Siinä marssi joukosta viittaavat minulle kaksi sodan alun vuoten 1941, kesäkuussa Karhu tunturin raja vartijo majalla tutuksi tulleet miehet, tervehtyksen, pitkästä aikaa kun on nähty toisijamme. -Nämä miehet olivat nimeltään Rajavartijo kersantti Pitkänen, sekä rajavartijo sotamies Veräjäpieli kone pistooli mies. Mutta kuinka ollakaan, lahtimme käskyn saatuamme, taistelun vaijettuva myös liikkeelle hevos kolonat. Päästyämme noki palon taistelupaikan kohtalle, kauhukseni huomasin maantien ojassa kaatuneina, minun Karhu tunturista yhtessä matkaan lähteneet kaverini. Kersantti Pitkänen ja sotamies Veräjäpieli, (Loimaalla 16.3.-14 syntynyt kers. Pitkänen kaatui 27.8.-41 Sallan Eljantunturissa), heitän kasvonsa olivat niin nojen sisässä, että ei varmaan olis tuntenu, mutta kun he olivat jo niin tuttuja minulle että minä voin heität tuntea nojenki läpi, tällainen on elo ihmisen sodassa. Muistan tarkoin kuin olimme Karhu tunturin vartijossa, kuin tällä kersantti Pitkäsellä oli rammari, se lauloi ikaan kuin muistutukseksi meille, näi? Elo tääl juoksu haudoissa on se on käskyvä kohtalon, kenties matkamme määrää, sotan melskeisiin kadota voi.

Etettyvämme noi peni kuorman verran sinä päivänä, tuli käsky pysähtyvä, kello oli 19, siinä kohten maantien oikealla puolen oli myöskin saksalainen kolona majoittunut. Meität määrättiin myöskin majoittumaan samalle puolen tietä. Pystytimme telttanme noi 50 metrijä saksa laisista teltoista oikealle. Herrat sanoivat että me voimme olla tässä pari vuorokautta, kunnes venäläinen on vetäytynyt rajan taakse.

Saunan rakentaminen

Vartijo paikaksi määrättiin itä puolelle noin 300 metrin päähän teltoista ojan varteen, siinä oli vanha tukki kämppä. Nukuttuvamme yö teldoissa, aamulla pojat oli oikeen virkejät. Siinä saikkoja juotessaan minä tuumasiin pojille, että kun meillä on kahten vuorokauten tauko luvattu niin ruvetaan tekemään sauna tuosta kämpästä, otetaan toisesta päästä hirsijä ja pannaan tuohon nurkkaan kaksi seinää vain, silloin seinät on valmiit, siinähän on piisi ehjä, tehään siihen kivas sen saamme vähällä vaivalla, ja välikatto on hetkessä valmis kuin nostelemme nuita hirsijä seinien päälle ja kuntta päälle että löyly pysyy. Mikäs siinä, niin päätettiin että pannaan heti töpinäksi, että saataan illalla kylpövä. Minä pyörähin teltasta ulos kauhukseni huomasin nyt on neljä pommaria aivan päällä, pyörahin takaisin telttaan ja karjaisin neljä pommarija munii jo, joku karjaisi kääntykää vattalleen, silloin alkoi jyske. Mutta ei muuta kuin teltta huojahti. Ne pommit menivät saksalaisten telttojen lähelle, mutta ei siinäkään osunut telttoihin, noin 20 metrijä sivuun, justiinsa siihen paikkaan mihin he olivat hevosensa majoittaneet. Siinä kuoli neljä hevosta sakmannilta. Eikä koko päivänä näkynyt enään yhtään pommaria. Se ruljansi meni ohi, otettiin kuormasdosta työ kaluja ja lähtettiin rakentamaan saunaa 15 miehen voimalla. Johan siinä rupes sauna valmistumaan, kello 16 sauna oli valmis, se pantiin lämpiämään. Klo 19 sauna oli kylpö kunnossa vesijä lämmitettiin hevosen ämpärillä. Vihtaki oli jo tehty. Osa miehistä aloitteli jo riisumista, että saatanpa toki kylpövä vielä pitkästä aikaa. -Mutta voi kauhistus sitä käskyvä mikä nyt tuotiin, että nopijasti nyt kaikki paikoilleen, nyt lähtetään etenemään kohti Kurtin kylää. Silloin yksi mies kimpaantu ja kirvas jo ilmassa hyppeli ja sanoi että saatana, viekööt koko suome ja niinku se sen viepiki, ja roivasi sen vesiämpärissä lämmittämänsä veen vihoissaan siihen lähellä olevaan kiviläjään ja sanoi että siinä on pirulle kunnon löylyt. Sanon minä että kyllä se pirun kylvöttäjä pyöräti äkkijä sieltä ulos. Saunasta kuului kauhea jysäys aivan kuin olis tykin ammus siihen osunnut. Mies alkoi hyvin hermostuksissaan vetelemään housujaan jalkaan ja mutisi, että kun nyt aivan huulella oli että nyt sitä saataan sitä nautindova kerrakseen. Kyllä siinä vain oli meillä naurussa pitelemistä. Eihän sitä uskaltanut oikeen nauraakkaan kuin yksi oli aivan raivoissaan. -Eipä sillä, kyllähän se meitäki osas keljuttaa, kuin päivän teimme tyhjään niin ahneesti töitä, ja niinkuin tuo hermostunut mies jo etellä sanoi että nui huulelle sen nyt piti jättää se kylpy touhu.

Niinhän sitä lähtettiin etenemään Kurtin kylää kohti koko toimitus kolona. Siinä lähellä Ala-Kurtin kylää oli suuri aapa, siinä me arvelimme, että nyt jos sattuisi tulemaan vihulaisen lento pommikoneet niin paha meität perisi. Mutta ei kaikeksi onneksi sattunut tulemaan koneita. Pääsimme onnellisesti Ala-Kurtille. Ilta oli jo myöhää kello oli jo 21. Kurtilla oli vielä osa pataljoonan miehistä, osa oli mennyt miehistä vanhalle rajalle. Lähtimme etenemään Ylä-Kurtille, siitä etelleen vanhalle rajalle, pimejässä. Saapuessamme rajalle pystytettiin teltat ja majoituttiin siihe, tapasin siinä komppaniani päällikön luutnantti Pitkäsen. Hän antoi minulle tehtävän, hän sanoi että sinun pitää mennä Ylä-Kurtille, ratsulla tavoittamaan jälessä oleva varmistusjoukkue ka käskejä sen tulemaan tänne vanhalle rajalle. Minä lähtin ratsulla pimeässä, kurtilta on vai vanhalle rajalle matkaa noin neljä viisi kilometrijä. Minä laukotin säkki pimijässä kohti Ylä-Kurttia, ranui tuli yhtenää kahten puolen tietä, mutta varjelija oli taaskin mukana. Viholainen oli asemissa korkean vaaran päällä, sieltä se syyti ranuja tulemaan. Minä odotin sen yön lopun sielä Kurtilla eikä sitä jälkivarmistus joukkova kuulunut eikä näkynyt. Oli aamu jo kello oli jo kuusi minä lähtin takaisi, samaisessa ranu sateessa. Ja ilmoitin Pitkäselle että eivät ole vieläkään tulleet. Pitkänen sanoi, no ei met sille voi mitää, kyllä he sieltä tulee aikanaan. 

Kurtin kylässä

Rajalla olinme majoitettuna monta vuorokautta. JR 12, -meitän lisäksi. Siihen tuli pienoinen määrä saksalaisijaki, sekä myöskin työkomppanija, joka majoitettiin tukki kämpään. Se sijaitsi Suomen puolella, rajan tuntumassa. Yön aikana siihen majoitus paikkaan tuli myöskin iso kate pillari, jonka tehtävänä oli puskea kierto tie Voita-jojelle ja edelleen rautatielle. -Oli muistaakseni päivät kulunut jo niin pitkälle, että oli jo syyskuu meneillään puolivälissä, kun lähtivät jalkaväki joukot etenemään kohti Voita jokea. Perään lähti pillari tekemään tietä sekä työ komppanijan miehistä lähtivät riskimmät miehet mukaan tekemään tiedä. Me töpinän miehet jäimme vielä pariksi päiväksi odottomaan kuin tien teko etistyy ja saksalais joukkue jäi meitän turvaksemme, sekä yksi suomalais joukkue jäi myöski siihen rajalle. Partiossa kulkeneet tietustelu ryhmät kertoivat, että venäläisillä on viiten kilometrin päässä korkealla vaaran lajella niin hyvin varustettu tuki kohta, että siitä ei pääse etenemään, on turha yrittääkkään. Ja niinhän sitä piti lähteä kiertämään.

Mutta siinä rajan majoitus teltassani hoksasin että pitääpä lähtejä käymään työ komppanijan kämpässä, jos vaikka sielä olis tuttuja. Olihan sielä, montakin tuttuva. -Esimerkiksi, Aapeli Herrala, hän oli suuterina työ komppanijassa, hän oli niitä miehijä että kyllä sillä lanttu leikkas, hän oli makoilemassa kämpän peskalla kuin minä menin käpppään. Hetken päästä tuli kämpään myöskin saksalainen upseeri, se kysäisee hyvin vauhtikkaasti, joka osaa vastata minun kysymykseeni, se saa heti konjakki pullon? Nyt minä kysyn? Kuka teistä on ollut rajalla? Rajan paikalla? Ja rajalla, rajan paikannut? Suutari Herrala, hyppää peskalta pystyyn ja sanoo, täälä on mies. -Minä olen kuulkaate upseeri, ollut nyt tässä Suomen rajalla, rajalla rajan paikalla, ja olen nuita kenkä rajoja muilla toisilla kenkä rajoilla paikannut. Silloin upseeri nauroi, taputti Aapelia olkapäähän ja sanoi, sinä olet viisas mies, ja antoi ison konjakki pullon Aapelille.

Tuli käsky lähtejä kolonan etenemään sitä pillarin puskemaa kierdo tiedä. Edettyämme noi 7 km, tapasimme ensimäisen jalkaväki komppanijan tien laitassa, sieltä joukosta huiskuttaa ja huutelee päivää minulle, luutnantti Sarvi, Savukoskelta, mutta kodoisin Kivennavalta. Hän toimi raja vartijostossa rauhan aikana päällikkö miehenä, Savukosken kairoilla. Hän avijoitui Savukoskella Aarnetti Halosen Alli nimisen tytön kanssa. Talvi sodan hän kävi kunnijalla, ei edes haavoittunutkaan. Nyt tämän jatko sodan hän taisteli täälä Sallan korvessa Komppanijan päällikkönä. Niin kauvan kunnes hänen päivänsä elämän lanka katkesi, hän kaatui näille Sallan kairoille. Paikkaa en muista enkä aikaa. (Kivennavalla 24.10.1895 syntynyt kapt. Matti Sarvi kaatui Voitajoella 12.9.-41).

Edeninme kuormastoineen sielä oli välillä aina vähä välijä jalka väki joukkoja. Taivas oli pilvinen ja ilta aika hämärä. Ranuja alko tippuva kahten puolen tiedä, ja mikä pahinta kuin minun kuormastossani oli kaikenlaisija ammuksija ja panoksija.  Kuormani päällä istui myöski ase ali upseeri, vääpeli Leukku Martin kylästä. Saavuimme onnellisesti majoitus paikkaan, joka oli sijoitettu jyrkän ja korkejan kallijon seinämän laitaan. Minä ajoin panoskuormani kiireesti kallijon laitaan suojaan. Hevonen piti vietä etemäs syrjään. Kuin kallijon laitaan piti pystyttää teltat suojaan tykki tulelta.

Tarkka-ampuja

Niinhän se meni yö siinä ammuste räiskeessä. Aamulla juotuanme saikat osa jalkaväen miehijä lähti Voitajojelle, osa ratan katkaisema paikalle joka oli vallattu edellisenä päivänä. Minun piti lähtejä viemään sitä ammus kuormaani ratan katkaisema paikalle. Saapuessani ratan laitaan siinä oli hyvä tuli suoja pojat oli asemissa vallin laitassa, viiten metrin välein. Kohtalleni sattu tuttu mies, Alikersantti Myllös Pelkosen niemeltä, hän varoitti minuva, että älähän nostele sitä päätäs kovin korkealle, sieltä voi tulla kuula ottaasi. Ja siinä silmän räpäyksessä se tulikin. Lakin laijasta riipaisi menemään. Sielä olivat tarkka ampujat vastassa, mutta vielä tarkempija olivat meitän pojat. Erittäinki mainitsemani Myllös hänen pystökorva kivärinsä kansa. Hän oli myös valppaana käsi liipasimella, Myllös sanoi tuossa vilahti yhen pää, mutta se vanja oli kovin innokas, hän nopeasti hyppäsi polvilleen ja alkoi tähtäämään meitä. Mutta Myllös oli nopeanpi se laukaisi, se mies meni seljälleen ikäänkuin kuulan matkassa. Minä katsoin vierestä. Viholaisen asemat olivat noin 80 metrin päässä. Aikani katseltuvani sitä vuoro jahtija, lähtin takaisi yksikkööni. Ranuja ei tullut siihen ratan varteen, mutta sen sijaan niitä tuli sinne huolto tielle mutta onnellisesti pääsin pois yksikkööni.

Siinä päivä kuluikin sitten jo iltaan kello oli jo 18 maissa kuin tuli taas kova tykistö keskitys, siinä kuoli yksi hevonen ja minun ajokkini riuhto ittensä irti ja lähti laukkaamaan sinne ratalle päin missä minä aamulla kävin sillä hevosella. Sieltä ratan varren yksiköstä toisin sanoen meitän komppanijasta soitettiin että täälä on, komppanijan päällikkö luutnantti Pitkäsen ratsu, että tulla hakemaan se täältä pois. Kuin keskitys harveni, minä lähin hakemaan ajokkini pois. Oli ihme, että minä selvisin sen hevosen kansa sieltä ehjin nahoin pois. Kuin rautaa ja multaa oli ilma täynnä niin että ei aurinkova liijoin monestikkaan näkynyt, vaikka oli aivan kirkas ilta

Voitajoki, haavoittuminen.

Siirryimme sitten Voitajojelle, siihen oli majoittunut koko JR 12 meitän pataljoona. Minä kuuluin ensimmäiseen komppanijaan, jonka päällikkönä oli luutnantti Pitkänen, kuten jo etellä olen maininnut. -Pataljoonan komentaja oli silloinen kapteeni Vesterlut. Joukot käskettiin 2 riviin, siinä pataljoonan komentaja piti puhuttelon meille. Mutta sitä puhutteluva ei ollut rääpyvä kauvan pitää, kun sieltä vihulainen alkoi antelemaan 6 tuumaisia, silloin pataliijan komentaja sanoi nyt meitän on lopetettava tämä puhuttelu. Vihulaisella oli varmaanki puussa tähystys paikka kuin se alkoi keskittää justiinsa meitän kohteeseen. Joukot lähti majoitus paikkoihinsa. Minulla oli etellä jo mainitsemani hevonen köytessä kiini siinä viiten kymmenen metrin päässä puhuttelu paikasta, ojan varressa. Minä lähin siirtämään sitä, aloin panemaan sitä hevosta kiini koivuun, silloin se 6 tuumainen tykin ammusräjähti hevosen oikealle puolelle noi 3 metrin päähän. Sirpale repäisi minun oikeasta käsi varrestani valtimot poikki, veri lensi suihkuna korpeen. Hevonen lysähti siihen paikkaan. Minä en kuullut mitään mistään, mutta rupesin huutamaan, se hevos riepu suojasi minuva pahemmalta ja antoi henkensä minun edestäni. Noin 100 metrin päässä oli is pee, sieltä juoksi Solmu Savukoski ja kiitätti minut sitonta paikalle. Käski minun painaa lujasti käsivarta vamman yläpuolelta, että saataan sitonta paikassa luja site että veren tulo saadaan tyrehtymään. Siinä sitten annettiin ensi apu.

Käskettiin nousta ratsun selkään, kysyttiin pystyttekö menemään ratsulla Kurtille? Kenttäsairaalaan. Minä sanoin että pystyn kyllä nyt jos tuo vamma ei välillä rupea vuotamaan. He takasivat että se ei vuota siinä on tiukka site. -Eikä se paljon vuotanutkaan, laitettiin saattomies toisella ratsulla matkaan. Päästiin Ylä-Kurtille illan hämyssä, saksalaiseen kenttä sairalaan. Tuska oli kätessä kauhea.

Kenttäsairaalassa

Saksalainen lääkäri otti minut heti vastaan, ja ensimäiseksi tarjos minulle puna viinijä. Käski juoda sen pullon tyhjäksi, hän osasi suomea aika hyvin ja sanoi minulle, että ei ole puututus ainetta, että koittakaa kestää tämä leikkaus, ja väänteli minun kättäni ja sanoi kuut kuut, että hyvä on, ei ole luut murtuneet. Valtimot on vain poikki kätestänne.

Ja siinä leikatessaan se jahosti tylsillä saksillaan niitä riekaleita poikki, kyllä se kävi kipejästi. Ei siinä tainut paljonkaan auttaa se puna viini.

Tuhtori sanoi minulle, nyt lähtette saunaan, kyllä ne nuot pojat teitä opastaa. Niin mentiin saunaan, se oli vain teltta sauna, siinä oli riisuma osasto, käskettiin siihen riisuva vaatteet ja annettiin taaskin puna viini pullo ja käskettiin juota se puolilleen, sanoivat että se helpottaa tuskija. Sielä saunassa oli tosin kyllä lämpövä, mutta kuin ei ollut vihtaa, mutta suihku siellä kyllä oli. Nyt käskettiin juoda se toinen puoli siitä punaviini pullosta. Eihän se tuollainen viinan lutku juuri mitään auta suomalaiselle. Se on tottunut vähän väkevämmille viinoille kuin se harvemmin ottaa kuin sakmannit. Nehän lakki sitä yötä päivää, aivan yhtenäistä humalaa. Mutta en koskaan minä niitä nähnyt humalassa. Eipä tietenkään kuin he myötään hiljolleen nauttivat alkohoolija.

Sitten minut vietiin suureen sairasteltaan, se oli noin 12×9 metrijä siinä oli saksalaisija sekä suomalaisija haavoittuneita, arvioltaan noin 60 miestä. Siihen sairaala ryhmään kuului myöskin 2 suomalaista lääkintä miestä. Tuli vihdoin aamu, suomalainen mies toi meille saikkaa ja päivän muona annoksen ja sanoi meille että teitä lähtee viemään Oulaisten sairaalaan sairas auto linjuri.

Oulaisten sairaala

Ja niinhän se lähtikin kello 8 aamulla, perillä Oulaisissa oltiin kello 18 14 päivä lokakuuta Oulaisissa. Kivi koululla oli sairaala johon meität vietiin täysi auton lasti. Siinä oli sakuja sekä suomalaisija. -Lääkärinä toimi oikeen mukava ja vitsikäs mies, arvoltaan majuri. Hän kävi joka päivä tarkasti kaikki potilaat, sekä myöskin saksalaiset että suomalaiset. Hänen nimejään en jaksa muistaa, mutta jos olet elossa ja lujet Kansa taisteli lehtejä niin monet kiidokset, ja terveiset lähetän sinulle. Sinun avelijaisuutestasi meitä kohtaan. Talvi tuli sinä syksynä aikaisin, Mikkelin viikko oli kylmä, kylmä pohjoistuuli riepotti jatkuvasti. Ja niin kävi että teki talven Mikkeliksi. Eikä sen jälkeen suvennut. Ja niinkuin kaikki yleensä muistaa varsinki sota veteraanit, että se talvi oli ankara, pakkasta oli jatkuvasti, kolme neljä kymmentä astetta.

Ja niinhän se ajan ratas pyöri kulkuvaan, että jouluun ei ollut kuin neljä päivää enään aikaa. Niin se vitsikäs meitän lääkärimme päästi potilaita toipumus lomalle jouluksi, ja niinpä tämä humoristi lääkäri tulee minun sänkyni päähän ja vilkaisee sitä sairas lappuva. Ja sanoo että jaha, Säärelä saapi lähtejä toipumislomalle, eukkonsa tykö, vai mitä tuumaatte tästä komennuksesta? Minun mielestäni tämä komento pitäisi olla teille pitkästä aikaa mieluisa? Minä siihen sanoin että hyvä majuri, Mutta kuulkaappa, jos en minä enään osaakkaan olla eukolle mieluisa? Siihen majuri,- älä sinä Säärelä ole siitä huolissas, kyllä se eukko sinut vielä opettaa.

Ja minä sanoin sille lääkäri Majurille, että sielä kotonahan olis sitten hyvä tilaisuus hautova tuota reumatismijä, kuin minulla on kova reumatismi, -kun minulla pitäisi olla Tenttuva. Kuulkaapa nyt hyvä lääkäri, se reuman haudominen on sen laista, että toolin alle pannaan kafvikuppiin tenttu palamaan ja siihen sitten vetetään toolilla istuessa Hiltti korviin, mutta herra majuri, siihen kuuriin kun ihminen menee, pitää myöskin muistaa, että otetaan myöskin sisälle tenttuva hyvät huikat, muutoin se menee sydämeen ja kuurilla voi olla kohtalokas loppu.

Siihen huumorikas majuri osas myöskin vastata, sanoi minulle että kyllä minä tiedän. Ottakaa vain hyvät huikat kuin menette siihen hauteeseen. Ja sanoi sille kierroksessa olevalle yli sairaan hoitajalle, että sisar, muistakaa että annatte tälle Säärelälle puhtasta tenttuva kaksi puolen litran pullova, koska hän osasi nuin hyvin orkanisoita tuon joulu tunnelmansa. Ja sanoi minulle, kuulkaapa nyt Säärelä, teitän pitää ilmoittautuva Muurolan sairaalassa 20 päivä tammikuuta 41, Minä lähtin huomen aamulla junaan. Ja siinä Kemijärvelle ja siitä postiautolla kotiin.

Toipumislomalle

Saapuessani kotiin illalla kello 21, minä avasin oven. Kauhukseni ensi näkemä, eukko on siinä oven aukeamassa vastassa piippu suussa. No, siitä huolimatta tietysti minä sanoin eukolle, että hyvää iltaa eukkoseni. Mutta hän ol ja säikähti niin pahasti, että hän ei toittanut minulle vastaamaan hyvää iltaa. Ennen kuin hän silmän räpäyksessä pyyhkäisi sen piipu kärsänsä sinne hellänsolaan. Ja sitten se toipui hyvin verkalleen, ikäänkuin olisi selvinnyt jostaki pitkästä unen torkkunnasta ja vastasi minulle että iltaa iltaa, minä vain säikähin että se oli joku toinen vieras.

Siinä se sitten kului se kaksi viikkova siinä sen ajan joulu tunnelmissa. Minä koitin hautova sitä reumatismijä, entisten haudonta tapojeni mukaan sekä lääkäri majurin antaman ja hyväksymän resetin mukaan.

Takaisin rintamalle

Lähtin sitten tapanin päivän jälkeen Muurolaan tarkastuksee, sieltä annettiin määräys palata yksikkööni Sallan Kurtille. Vamma oli vielä jonku varren auki, mutta lääkäri määräsi minut vain vartijo tehtäviin, kielsi minut lähteä partijoon syystä siitä että ei käsi vaivaantu. Minä annoin paperit vääpelille, se ohjasi minut telttaan. Meitän patalijoona oli tullut Voita jojelta Ylä-Kurtille, partijo tehtäviin. Partijossa miehet kulki Tuntsan jokea pitkin hiihtäen Voita tunturit sun muut kaikki kirat, mutta kerran taas partijo hiihti sitä Juntsan jokea, silloin kävi niin ikävästi sille partijolle, kuin viholainen oliki asettunut väijyksiin Tunsan törmälle, törmät oli jyrkät Tuntsan jojella, avasi vihulainen tulen partijota kohi, eihän siitä 12 miehen partijosta päässyt pakoon kuin vaivoin yksi mies. Toiset kaatuivat siihen jojelle.

Siinä Ylikurtilta jalon ne pojat sitten partijoi kaiken mailman kairat. Minä olin vain teltta vartijossa vuorollani. Siinä Kurtilla oli myös sakuja aika paljon. Ja pojat muisteli minulle uutisija kuin minä tulin sieltä sairaalasta. Muistelit että tänne Kurtille oli evakkoon lähtijöiltä jäänyt iso musta koira, ja he ammut sen ja nyljit. Ja sitten lähtettiin sakuilta vaihtamaan viinaan se koiran ruho. Me sanoimme että se on poron vasa. Vaihtetaan se neljään kolmen hallin konjakki pulloon. Niin ne riemastu siitä ja sanoivat että rentelö kuut kuut ja luuliit että se on poron vasa. Kuut kuut se on muka hyvä. Ja annoit 4 pullova konjakkija siitä rentelöstä.

Rintama touhut muuttuiki sitte asema sotaksi ja meität 1903 ja 1902 syntyneet koottiin yhteen ja siirrettiin syrjään kauvas Kurtilta, eräälle hyvä kuntoiselle tukki kämpälle ja sanottiin että sieltä te pääsette siviliin.

Maaliskuu oli meneillään jo puolivälissä. Mutta sanotaanhan että odottavan aika on pitkä, siinä saimme odotta kuu kauten ennenkuin pääsimme pois lähtemään. Se lähtö tapahtui vasta huhti kuun alku päivinä. Ja silloin oli kova suvi, tiet oli vettä yäynä ja kuralla.

Kotiutus

Päästyvämme kotiin veljeni Jalmarin kanssa 2.4.42 parin päivän kuluttuva tuli komento, että teitän pitää lähteä Ritaseljän savottaan, sielä on suuri määrä kuivija böllejä, ne pitäs saata tämän kevään uittoon.

Parin päivän kuluttuva ruuna valjastettiin ja lähtettiin Veitsiluodon savottaan, sielä oli jo monta kymmentä hevosta ajossa. -Mutta ajo tilanne oli nyt perin hankalaa, kuin sen suuren suven vuoksi tuli kova hanki ja lunta oli paljon, peräti 120 senttiä. Ja hanki oli miehen kestävä. Eihän sitä voinut hevonen mitenkään murtaa. Nyt täytyi ensi töikseen ruveta luomaan lumi hanki kuori pois ja sitten vasta hevosella ajaa palstatie. Onneksi pölli ristikot olivat suuria ja niitä oli tiheässä. Pakollinen ajomäärä oli huhtikuun 15 päivään. Onneksi saimme siihen päivä määrään mennessä palstanme loppumaan, mutta varsitie oli lopussa jo niin huonossa kunnossa, että ajo oli jo melkeinpä mahdotonta. Kun met tulinme pois sitä varsitietä sielä oli työnjohtaja, Aukusti Kähkönenki tie insinöörinä ja tuumasi meille, että olisihan sitä vielä voinut ajaa jonku aikaa. Minä sanoin että ettekö huomaa, että eihän tällä tiellä enään voi kuljettaa täysijä kuormija. Ja niinkuin itteki tietätte että hollin ajolla ei työmies elä. Siihen hän ei pystynyt vastaamaan mitään.

Käsky takaisin rintamalle

Ja niinhän se meitän tukin ja pöllin ajo jatkui monta talvea koko asema sotan ajan siihen saakka kunnes vuonna 1944 kesä- heinä kuussa venäläinen teki sen ratkaisevan suur hyökkäyksen. -Vuonna 1944, heinäkuun 10 päivänä tuli meille Jalmarin kansa käsky kortti saapuva pikaisesti Rovaniemelle. Käsky kortissa oli määräys olla meitän maantien varressa kello 9 aamulla, sieltä Savukoskelta tulee kuorma auto siinä on muitaki rintama miehiä menossa. Nousinme autoon, -minä huiskutin kättä vaimolleni ja kaikille hyvää onnea toivottaville ja sanoin niille, että nyt lähtee se mies joka sotan lopettaa. Olkaa huoletta vaan, minä en sotassa kaatu, eikä kaatu veljenikään. Minä olen sen lainen unen näkijä, että palaamme tervenä kotiin. Ja niinku palattiinki.

Saavuimme Rovaniemelle kello 14. Ensimmäiseksi jajettiin muonat ja käskettiin sopalle, sitten alettiin jakaa varusteita. Kuin kaikki oli valmista kello 22, käskettiin panna nukkumaan telttoihin. Olimme juuri uneen pääsemässä kuin tultiin sanomaan, että kaikki ylös ja kahteen riviin järjestyy. Siinä pitettiin nimi huuto, kävi niin, että lähtijöistä oli kaksi miestä poissa, nimejä en mainitse tässä vaiheessa vaikka tiedän kyllä. Nämä miehet leikki piilosilla olova Pyhäjärven kylän ympäristöllä. Kylään kuin oli jäänyt viljaa niin mikäpä se oli leikkiessä.

Uutisia rintamalta

Kello 24 lähti samana yönä härkä vaunu juna jyskyttämään kohti Karjalan kannasta. Vastaan tuli useita tavara junia. Niihin oli vaunu jonon päähän liitetty myöskin kaatuneitten vaunuja. Niihin oli merkiksi asennettu pystyyn kahten metrin korkuisia vihanta koivuja. Vastaan tuli myöskin evakko junija. Niissä oli ihmisijä ja kaiken laista kamaa. Junamme pysähtyi Lahtessa. Siinä oli inkeriläisijä evakoita. Yksi nuori iloinen komea rouva kertoi olevansa inkeriläinen. Sillä oli vain yksi tyttö, eikä häntä suru painanut. Minä kysyin häneltä? Kuinka voitte olla nuin iloinen vaikka olette joutuneet jättämään kotinne? Hän vastasi nauraen, Eihän paha asia koskaan suremalla parane, eihän se muuta kuin pahenee. Ihmisen täytyy tyytyä kohtaloonsa. Meitän täytyi sanova sille olette viisas nainen. Hän toivoi meille hyvää vointija ja onnea puhtaalla suomen kielellä.

Hän kysyi sinne rintamalleko te olette menossa? Minä sanoin että sinnehän se piti vielä meidän vanhojenki lähteä. Että totta sielä on kova miesten tarve, ja kysyin? Kuinka siellä Mannerheimin linjat pitää? Hän vastasi siihen, Minkä ne pitää. -Ettekö te ole kuulleet sitä kauhun myrskyvä mikä sielä on tapahtunut? Minä sanoin, että emme ole kuulleet mitään siitä että sielä olis hyökkäys edistynyt. Hän vain naurahti tapansa mukaan ja sanoi että kyllä kuulette, kun sinne menette, että kumman puolen hyökkäys on etistynyt.

Hän kysyi ihmetellen, ettekö todella ole kuulleet rintama tapahtumija? Minä sanoin, että emme ainakaan tuonne perä pohjolaan ole saaneet mitään tiedoja rintama kulusta, me olemme vain odottaneet että milloin suomalaiset ja saksalaiset lähtee rynnistämään Ääniseltä Moskovaa kohti. Niin se rouva hykähti ja naurahti tapansa mukaan, ettekö ole kuulleet että Ääniseltä tuli lähöt pirun paskatta ja Tiltuhan käski ottaa Äänisen vettä lähtiissä pulloon. Ja sanoi että nyt on korkein aika vielä maistella Äänisen vettä ja ottaa pulloon matka evääksi. Met kauhistuimme niitä puheita, minä kysyin ei suinkaan se nyt ole totta tuo teidän puheenne. Hän vakuutti että se on taivaan tosi. Ja Tiltuhan vakuutti vielä ratijossa, että ette ikinä tule te enään maistelemaan Åånisen vettä.

Ja rouva jatkaa kertomistaan, sanoi että on minulla aikaa kertova teille lisääki, evakkojuna lähtee vasta kolmen tunnin kuluttuva kohti pohjoista. Ja meitän juna seisoi myös parin tuntin verran. Niinpä rouva jatkoi kertomistaan meille. Että se oli kauheaa ryminää kuin venäläinen lähti rytistämään Äänislinnasta sen laisella voimalla ja aseistuksella että sitä ei pidättänyt minkään laiset puolustus linjat. Suomalaiset sotilaat pakenivat pois etestä ja sytyttivät taloja palamaan. Sinne paloi minunki taloni oli kumma ihme että me selvisimme elävänä pois sieltä sotan jaloista. Evakuointi pantiin käyntiin liijan myöhään. Tykistö ja lentokoneet jylläsivät päällä kuin me auton lavalla silmät ummessa istuttiin ja odotimme kuolemaa. Mutta jumala varjeli meität. Mutta kuinka kävikään toisille. Eräski evakko juna pommitettiin Joutsenon asemalta muutamia kilometrejä pohjoista kohti. Siinä kuoli 500 evakkoa. Kyllä näjette sen juna röykkiön, kuin menette sinne. Se on väännetty syrjään pois ratalta. Rouva kerdoi näin. Ja jatkaa, venäläinen tuli senlaista vauhtia, ruhjoi tankillaan ei sitä pidättänyt Mannerheimin linjat eikä mitkään linjat. Valloitti Viipurin. Ja nyt se on jo Ihantolassa. Siihen se on nyt pysähtynyt, ei ole kolmeen vuorokauteen kuulemma hyökännyt. Arvelevat kuulemma että se järjestelee uutta hyökkäystä. Taikka sitten se on ruvennut odottamaan, eikö Suomella rupea tulemaan rauhan teko halut. Näin kertoi meille evakko rouva. Tämä keskustelu käytiin Lahten asemalla.

Vuoksen rannalla

Saavuimme junalla Lappeenrantaan, siitä jatkettiin matkaa autoilla. Meität vietiin Vuoksen joki varteen täytennys miehiksi erääseen komppanijaan, tai toisin sanoen komppanian jäännöksiin. Oltuvamme siinä muutaman tunnin, siihen tuli aina mies kaksi kerrallaan, niitä suurhyökkäyksessä hajalleen lyötyjä miehijä. Kävimme saunassa ja uimassa Vuoksen jojessa, mutta siinä oli niin kylmä vesi että se ei huvittanut. Ilta oli jo myöhä, kello oli 20 jajettiin muonat, syötiin ja käytiin iltahartautessa. Pantiin telttaan muka nukkumaan, nyt tultiin tunnin päästä sanomaan, että nopeasti autoon nyt tuli käsky täytenys miehille. Nousinme autoon ja lähtettiin kohti tuntematonta ijäisyyttä Saavuimme aamulla 11 päivä heinäkuuta Ihantolaan, niin sanotuille Karjalan kunnaille. Auto pysähtyi siihen paikkaan mihin oli sijoitettu panssari torjunta tykki, haupitsi. -Aamu oli aurinkoinen ja hyvin rauhallinen, rintama linjoihin oli matkaa noin pari kilometrijä, eikä siltäkään kuulunut kuin joitaki yksityisijä laukauksija. Lentokoneita ei näkynyt ei kuulunut. Joku harva tykin ammus ulvoi vain päämme yli kauvas huolto tielle.

Meitän partsarijoukkueen johtajaksi oli Vuokselta lähtiessä määrätty kersantti Latvala, maanviljelijä Tampereen ympäristöstä. Jos olet elossa ja lujet Kansa taisteli lehtejä, niin tuhannet tarveiset minulta. Sinä olit avelijas ja rauhallinen mies meitä kohtaan. -Ja niinpä tämä mainittu joukkueen johtaja alkoi meitä täytennys mies alokkaita opettamaan miten sillä tuolla tykillä tuhotaan hyökkäys vaunu. Kuin se tuota maantietä nousee tuon kunnaan päälle. No, eihän se kouluutus kestäny kuin pari tuntija. Silloin me 14 miestä, kaksi ryhmää olinme jo niin perin oppineet, antaa tulla vaan näköön, kyllä leimahtaa tuleen. -Mutta onneksi sitä ei tullut koko minun olo aikanani rauhan tekoon asti. Vihulainen oli kerta kaikkijaan lopettanut hyökkäyksensä. Ei ainakaan panssari vaunun tukemana hyökännyt mitä lie sitten yritellytkö vain ei linjassa jalkaväki voimin, sitä minä en tiedä, mutta ei sieltä kuulunut isompaa ääntä kuin aina joitakin sarja räjäytyksiä. Eikä siitä hyökkäyksestä koskaan mainittu.

Edellä mainitun tykin läheisyyteen alettiin tekemään korsuva 14 miehen voimin 14 miehelle. Ja mikäpä oli tehtessä kuin oli kaikki työ kalut mukana ja hyvä työrauha. Tukki petäjikkö oli aivan lähellä, köysi vain tukin päähän ja 14 miestä vetämään, johan rupesi hirret koteutumaan. Korsun pohja kaivettiin noi metrin syvyiseksi, siihen vaan hirttä ristiin, jo rupesi tulemaan korsuva. Mutta siitä korsun tevosta piti puolet miehistä lähtejä toiselle saman laiselle pst tykille. Joka oli aavan laitaan sijoitettu kumpareelle, noin puolen toista kilometrin päähän etuviistoon. Ja noin viitensatan metrin päähän Viipurista tulevasta maantiestä. Samoin sinne oli sijoitettu toinenkin pst tykki, puolen kilometrin välein.

Kranaattikeskitys

Seitsemän miestä, meitän piti olla aina vuorollaan 3 vuorokautta, sitte tuli vaihto. Siitä tykiltä oli hyvä näkyväisyys maantielle. Niille tykeille se vihulainen antoi kyllä toisinaan rautaa lujasti. Mutta meillä oli poterot samoin tykillä olevalla miehellä oli sirpalesuoja. Kuin tykki oli asemissa maahan kaivetussa metrin syvyysessä montussa. Kerran se taas eräänä päivänä alkoi hiljalleen paiskova kuusi tuumaisija, ja aivan lähelle. Kaikki miehet menivät poteroihin, minä jäin yksin korvikkeen keitto tulille, hörpin siinä korviketta. Silloin niinkuin joku olis sanonut minulle että mene nopeasti poteroosi. Ja potero oli siinä kuuten metrin päässä. Ja kuin minä painahtin siihen poteroon, silloin kuuten tuuman ammus räjähti siihen korvike tulille. Ja mutaa ja santaa tuli minun päälleni poteroon. Ja keskitys kiihtyiyhteksi pauhinaksi. Minä siellä poterossani ajattelin, että nyt ei tainut jäätä eloon yhtään miestä. Keskitys loppui hyvin äkkijä. Minä nousin poterosta multa niskassa, ensimmäiseksi vilkaisin korvike tulille, eihän siitä ollut jäänyt jälelle muuta kuin kauheja kuoppa. Myöhemmin löytyi korvike kattila 30 metrin päästä tuhannen tohjona.

Eikä aikaakaan kuin poteroista alkoi nousta mies toisensa perästä. Kaikki miehet olivat säilyneet ehjin nahoin. Me katselimme sitä kentän ympärystä, se oli myllerretty aivan mustalle mullalle, eikä toki jumalan kiitos sattunut yhteenkään poteroon, eikä tykkiin. Ne paukut menivät hieman yli ja sivuille.

Siinä jumala kuuli taaskin minun rukoukseni, niinkuin ennenki. Että kyllä meitän täytyy uskova että jumala suojelee ja varjelee meitä. Kuin me henkessä ja totuutessa rukoilemme. Iesushan sanoi, mitä ikinä te anotte isältä minun nimeeni, sen hän antaa teille. Minun kyllä täytyy uskova, että jumala on varjellut minuva kaikessa, hän varjeli minuva kahtessa sotassakin.

Jatkan kerdomistani. 

Toiselle tykille joka oli puolen kilometrin päässä se vihulainen antoi samallaisen ryöpyn, siinä varmaankin haavoittui yksi mies, kuin sieltä kuului kauhea huudo. Siinä vaihtova odotellessa yksi miehistä kirosi, että kun raukoilla ei ittellä ollut korvike kattilaa piti meiltä käytä se vohkimassa. Vaihto tuli, menimme korsun teko paikalle, jossa oli majoitus teltta. Toiset pani nukkumaa, minun vuoroni oli jäätä vartijoon. Levättyjään miehet noi kuutisen tuntija, nousivat jatkamaan vuorostaan korsun tekova. Työt olivat tykillä olo aikanamme sujuneet niin pitkälle, että välikatto tukit olivat jo paikoillaan. Me touhuttiin siihen nyt kuntta kerros ja vuorotellen ristiin neliä kertaa tukkija ja päällimäiseksi kivi kerros.

Korsu oli valmis kun lähtimme taas vaihtamaan miehet sieltä samalta Kattila tykiltä. Tätä samaa vaihto touhuva kesti niin kauvan kuin alkoivat rauhan neuvottelut. Ja tuli myöskin se kaivattu rauha.

Aselepo

Elokuussa tuli sitten ase lepo. Ja viljatki olivat jo kypsyneet. Alettiin niittämään ohra peltoja ja ne pantiin seipäille. Ilmat oli hyvin aurinkoiset. Ja niitto rauha oli hyvä. Vihulainenkaan ei meitä häirinnyt, eikä näkynyt yhtään lento konetta, eikä tykistö toimintaa. Niinpä ohran niitto saatiin päätökseen siinä Ihantolan kylässä. Aloitettiin uusi puinti, ensi mäisistä niitoksista. Tuotiin uusija paperisäkkijä, minä olin säkki miehenä. Muistan tarkoin kuin minä 120 säkkiin kirjoitin Vappu Kuismasen nimen. Ja monen muun isännän elot siinä kylässä puitiin. Jyväsäkit vietiin rautatie asemalle sitä myötön kuin puitiin. -Arvata sopii kuinka niille jyville kävi. Niitä jyvä vaunuja ei viety siitä asemalta mihinkään kuivaamoon. Ne jyvät paloivat sielä paperi säkeissä, niin että sininen häkärä nousi vain siitä vaunusta. 

Rauhan neuvottelut jatkuivat etelleen, viljan korjuu työt saimme päätökseen. Nyt aloitimme vielä muutamaan pellon laitaan metsän reunaan korsun tevon. Olimme kaivaneet sitä noin 80 senttijä niin sieltä tuli esiin ihmisen pääkallo ja sen vierestä toinen pääkallo ja sen vierestä kolmas kallo. Tämä viimeinen oli arvijoltaan noi kymmenen vuotijaan pojan pääkallo, toiset olivat täysi ikäisten miesten pääkalloja. Siinä arvosteltiin milloin nämä ruumiit on sinne noin matalaan hautattu. Keskusteluissa tulimme siihen tulokseen, että ne on hautattu hyvin ynsijä mielisesti. Joko ensimäisen maailmansotan tai Lapuvan liikkeen aikana. Kävi sitten niin, että meillä tuli kello 11 sopalle lähtö. Ja komppanijaan oli tullut sen lainen ilmoitus, että ei tarvitse enää korsuja kaivaa. 

Evakuointilomalle

Ja oli tullu myöskin tiedo ilmoitus, että Pohjois-Suomi aletaan evakoimaan. Ja meille Pohjois-Suomen miehille tultiin sanomaan, että teitän pitää lähtejä kotiinne auttamaan evakoita matkaan kiireellisesti, saatte lähteä heti, käykää toimistosta komenus totistus ja litterät. Meitä lähti siitä komppaniasta 6 miestä. Meität kiitätettiin kuorma autolla asemalle parhaaksi kerkesimmeki kuin juna lähti heti.

Mutta kuinka siinä kävikään? Juna pysähtyi Iisalmen asemalle, junaan nousi kaksi sota poliisija. Kysyivät? Mihin te olette matkassa? Minä sanoin että me ollaan pohjois Suomen miehijä ja sieltä pohjois Suomesta kuulama evakoitaan kaikki tänne etelään. Niin se sota poliisi sanoi, että ei sinne pohjoiseen pääse enään Oulua etemäs, pohjois Suomi on saksalaiste hallussa. Minä kysyin että mikä nyt on erikoista, onhan se pohjois Suomi ollut sakujen käytössä koko sotan ajan. Niin se sota poliisi sanoi että niin on ollut, mutta kun kuullostaa siltä, että rauhan neuvottelut on menossa siihen malliin että Suomen pitää ajaa pois saksalaiset, ja ne ovat nyt vihollisija meille. Minä sanoin että niinkö siinä käviki. Ja ne niin ilolla tänne kutsuttiin luomaan suur Suomea. Ja hän vastasi että niin siinä kävi. Ja kehoitti meität palaamaan takaisin yksikköömme. Sanoi että juna lähtee puolen tunnin kuluttuva sinne Kannakselle asti.

Minä kysyin siltä sota poliisilta että no, sinnekö ne evakoitavat jäivät saksalaisten jalkoihi tallattavaksi? Minä kysyin? Tietättekö mihin kuntaan Savukoski laiset ja Pelkosen niemiläiset on evakoitu? Vastaus emme me tietä. Ja minä ja Kantolan Niilo vaina lähtimme kävelemään asema huoneelle. Minä ihmeekseni huomasin, asema huoneen ovipielessä isoilla kirjaimilla kirjoituksen, siinä oli ensimiseksi että huomio. Ja sano että, pohjois Suomi on evakoitu. Tässä on ilmoitus omaisille. Siinä lujetteli mihin kuntaan miki kunta on evakoitu. Savukosken kunta. Kalajojelle. Pelkosen niemen kunta. Toholammille. Salla Kälviälle. ja niin etelleen.

Minä sanoin Kantolan Niilolle, että nythän se meille tuurin pukkas, kyllä met nyt perheemme löytänme. Niilo sanoi että niin kyllä, mutta kuin nuo sota poliisit käskevät palaamaan meität takaisin yksikköön. Minä sanoin että sota poliisi on pieni viskaali Suomen armeijassa, että kyllä minä olen senlaine viskaali, että minä en palaa yksikkööni. Äläkä ole sinäkään niin jäniksen keuhkoilla matkassa, että palaat takaisin. Onhan meillä 6 vuorokautta aikaa hakea perhettänme. Toiset neljä miestä meni junaan ja palasit yksikköönsä. -Minä menin kysymään junan lähettäjältä milloin ensimäinen juna lähtee Ylivieskaan? Se lähtee vasta kello 23, kolmannelta raiteelta. Pitkähän se oli odottavan päivä.

Niinhän sitä lähtettiin pimjässä jyskyttelemään. Saavuimme aamulla Ylivieskan asemalle kello oli jo 5. Nousimme asema huoneen portaita ylös siinä vastaan tuli ensimäinen tuttu mies, tämä oli Kalle Kulpakko, Tapijon niemestä. Sehän alko meille selvittämään, että eilen illalla tuli tähän evakko juna. Siinä oli myöskin Savukoski laiset. Minä kysyin häneltä joko ne ovat menneet Kalajojelle? Hän vastasi, ei ole vielä menneet, tuossa ne ovat kirkon lattijalla nukkumassa. Siinä voitte ne tavoittaa. Menimme kirkkoon, osa evakoista oli jo noussut ylös, eniin osa oli vielä nukkumassa. Meitin avijo siippamme oli jo ylhäällä. Kertoivat, että tänä päivänä meität aijotaan siirtää Kalajojelle. Mutta siirtova saatiin odottaa iltaan asti. Vasta kello 18 päästiin lähtemään. Autoilla kuljetettiin osa Kalajojelle osa Rautijon pitäjään. Meität vietiin Rautijoon. Kansa koululle purettiin evakko kuorma. Siitä meitätki kävi hakemassa Matti Alatalo, vei meität hevosella Uusmäki nimiseen taloon.

Siinä se vaimoni aloitti uuten evakko elämänsä kahten pienen poikamme kanssa. Minä myös vietin siinä evakointi lomaani, neljä vuorokaitta. Siinä kuunneltiin ahneesti uutisija. -Oli muistaakseni elokuun 29 päivän ilta kuin ilmoitettiin ratijossa että rauha on tehty. Ja ilmoitettiin rauhan ehdot.

Takaisin rajalle

Minä lähtin seuraavana aamuna yksikkööni. Saavuin saman päivän iltana yksikkööni, ilmoitin kapteeni Markkaselle, että olen saapunut evakointi lomalta. Kapteeni kyseli kuinka siellä asijat meni hyvin. Minä tietysti kerroin niinkuin ne meni. Ja hän kertoi puolestaan, että rauhaki se tuli vihdoin, mutta ei siitä nyt erikoista iloa ole. Mutta parenpi laiha sopu kuin lihava riita. Minä sanoin että se on kyllä tosi. -Ja lähtin telttaani.

Pohjois Suomen pojat olivat oikeen hyvillään kuin tuli rauha. Eihän se pohjois Suomi jäänykkään venäläiselle niinkuin sitä toitotettiin. Minä sanoin että ei jäänykkään, mutta kuin venäläinen antoi sellaisen nootin, että Suomen pitää aiaa sakut pois Suomesta. Ja sakuista tuli nyt meille viholainen. Ja sitä on heti alettu ajamaan pois. Mutta se on kuulenma hyvin sitkas lähtemään Suomesta. Se räjäyttää kaikki sillat ja poltaa kaikki kylät. Nin minä kerroin pojille. Mutta yksi miehistä sanoi vain nauraen, että polttakoot perkele, vaikka ei jäis kiveä kiven päälle, pää asija on vain että jää rauhan tevossa maaperä. Kyllä me talot rakennetaan uutestaan, eikä niissä aivan heti olekaan luteet eikä torakat kiusana.

Puhemiehenä

Huomen aamulla tuli meille pohjois Suomen vanhoille ikäluokan miehille lähtejä Saimaan kanavalle erääseen taloon perunan nostoon. Sehän oli mieluisa komento. Meitä lähti 7 miestä autolla matkaan. Lapijot mukaan. Talossa ei ollut kuin 2 henkejä. Vanha mummo ja 30 vuotias komea ainoa talon tyttö. Vanha isäntä oli kuollut. Ja ainoa poika oli kaatunut. Talo oli nyt sen ainovan tytön huostassa. -Minä puhelijas mies sanoin sille tytölle että tässähän olis nyt hyvä isännän paikka. Siihen tyttö sanoi että kyllähän tässä tarvittaisiin nyt vähintäänki isäntä tai renki, hän vastasi minulle nauraen. Minä sanoin että sopiiko niin että minä jäänki taloon isännäksi, ja koitin piilottaa sormustani. Mutta hän olikin sen jo huomannut ja otti minun vasemman käten käteensä ja sanoi että teillähän on jo vaimo. Minun täytyi sanova että entäs sitten jos minulla ei olisikaan vaimova? Sittenhän se kyllä olis jo toinen juttu. Minä sanoin tytölle että äläppä nyt hätäile, on meillä sakissa yksi poikamieski, mutta onkohan se sinulle liijan vanha? Se kohta täytää 40 vuotta. Hän sanoi että ei veikkonen se nyt vajaa 10 vuotta tee mitään haittaa. -Ja neiti kiinnostui oikee tosi lailla siitä raatista. Ja keitti siinä raati vimmassa oikeista kahfista kahfin, ja tarjosi oikeen vanhan ajan juusto kahfit. -Älä nyt puhemiehelle. Pojat oli siinä ikkunan alla ottamassa niitä perunoita. Minä näytin tytölle että tuossa on se mies, ja hän katsoi ja sanoi onpa komea mies kun saiski tuon. Koita puhua parhaas mukaan. Minä sanoin että se mien on kuule oikee hyvä työmies. Siihen neiti sanoi että niin näyttää tosin ja niin reippaat hänellä on nuo liikkeet, että voi voi kunpa hän kiintyisiki minuun, ja kaatoi lisää kaffia kuppiin. Ja tyttö se riemastui raatista ja hänellä nousi puna veret vielä lisää, vaikka hän kyllä oliki puna verinen. -Ja tyttö käski minun sanova sille miehelle, että sano että meillä on kesä huvilaki, tuola kanava järvellä. Sinne päästään moottori veneellä, pikku kanava jokea. Se on hyvin kalava järvi. -Minä sanoin että vai niin, onpa tässä sitten oikeen mukava isännän paikka. -Ja tyttö kaatoi lisää kaffija kuppiin. Minä sanoin tytölle että kyllä  varmasti se mies kiintyy teihin, ja myöskin teitän talouteenne, kuin minä sille tarkoin selvitän. -Ja minä sanoin neitille että kyllä minun pitää nyt lähtejä, mitähän ne mulle nyt sanoo, kun puoli tuntija olen myöhäässä.

Minä koitin mennä hyvin vauhtikkaasti, mutta aivan alla päin ikään kuin hävennyt koira, peloissani, että mitähän ne minulle nyt sanoo. Arvasinhan minä, yksi jermu sanoo ensimmäiseksi että sinähän olet lähtenyt vain riijuu retkelle etkä perunan nostoon, kuin noin kauvaksi jäit vain tyttövä vokottamaan. Minä sanoin, että en minä tyttövä vokottanut, mutta kun hänellä oli niin paljon huolija ja kertomista elämästään. Ymmärrättehän että eihän hänellä ole kumppanija kelle hän kerdoisi huolensa. Ja kuka häntä neuvoisi. Minä koitin parhaani mukaan. -Minä koitin saata tilaisuutta puhuva sille poika miehelle. Mutta ei sitä saanut. Neiti avas ikkunan ja huusi meität korvikkeelle. Onneksi se poika mies lähti viimeiseksi ja minä perään ja aloin nykiä sitä miestä takin helmasta. Minä viskauti korvaan että annahan menevät, minulla on sinulle asijaa. Ja toiset meni pirttiin me istuinme portaille. Minä kerroin sille kaikki hyvät puolet. Hän kiintyi oikeen hyvin asijaan. Ja sanoi selvä on. Kuin on nuin komea hönkä tyttö ja talo näi komealla paikalla. Vai on sillä kesä huvilaki. Mistä sinä nyt tuon hoksit, ruveta puhumaan tuolle tytölle. Ja sanoi minulle että sinä olet taivaasta, vaikka maata jalat vetävät. Minä sanoin sille miehelle että asijat on kuule niin valmiiksi puhuttu että vaikka paikalla lähette vihille, minä olen sinut neitille sormella näyttänyt että tuossa se on se mies, josta minä puhun. Hän kiinnostui sinuun ja sanoi, onpa komea ja reippaan näköinen mies, kunpa saisinki sen omakseni. Vai niin hän sanoi, no kyllä se minut saapi.

-Menimme pirttiin sen vanhan pojan kansa, neiti oli nyt vielä puna verisenpi jännityksestä ja hymyili sille pojalle. Neiti arvas että nyt se Säärelä puhui tuola portailla istuessaan tuolle miehelle. Neiti käski meitätkin korvikkeelle. Siinä korviketta juotessa avasi suunsa se sama jermu, ja sanoi että vain isäntää se tuo Säärelä rupesi touhuvamaan tähän taloon. Onnea vaan teille kummalleki. Neiti vain hymyili hyvin puna verisenä. -Minä olin kertonut portailla tälle isännäksi tulijalle että kuin me nyt lähtemme perunan ottoon, nii jää sinä juttelemaan tytön kansa. Niinkuin tiedät että meillä ei ole paljon aikaa. Auto tulee illalla meitä hakemaan. Lähtimme perunan ottoon, mies jäi juttelemaan neitin kansa.

Päivä kului kello oli 14 kuin neiti huusi meität syömään, neiti oli keittänyt uutet perunat ja käristänyt siikoja suuren kulhollisen. Jopa totisesti saatiin mieluisa keitto pitkästä aikaa. Eikä sillä hyvä, pöydässä oli myöskin viilit ja maijot. Älänyt kuin talossa oli neljä lypsävää lehmää. Isänäksi tuleva Ville se vilkaisi aina vähän päästä Kaisa neitijä ja hymyili Kaisalle. Ja kysäisi mistä se Kaisa näitä siikoja on pyytänyt. Niinkuin hän nyt ei olis sitä tietänyt kuin minä olin kaikki Villelle kerdonut. Siihen Kaisa vastasi hymyillen että minähän käyn joka aamu ennen lypsyvä moottori veneellä kokemassa verkot tuola kanava järvellä.

-Päästyämme syömästä kiitellen, nyt olikin kiire peruna maalle että saataan nuo perunat pois maasta. Ja kellariin. Ja Villen tietysti piti jäätä taaskin juttelemaan kiireissään Kaisan kansa. No tulihan se Villekin vähän myöhästyneenä hyvin reippaasti hymyillen. Niin taaski se sama jermu avasi suunsa ja kysyi Villeltä? Joko sinä Ville sait avata sen verkon silmän siltä Kaisalta, kuin hän kertoi pyytäneensä niitä siikoja. -Ja niinkuin hyvin muistat, että ne verkon silmät tahdoo usein sotkeentuva ja mennä kiinni. Näinhän se Kaisa kertoi siinä ruoka pöydässä. Siihen Ville vastasi että nyt ei ole meillä paljon enään aikaa jutteluun. Kohta tulee meitä auto hakemaan. Ville kuin oli määrätty porukan johtajaksi.

Kello oli tasan 16 kuin tuli auto meitä hakemaan. Onneksi perunan otto oli jo niin tipalla että ei ollut kuin muutamia penkin päitä enään jäljellä. Automies tulee sinne peruna maalle ja viittaa hyvää päivää, ja kysyy meiltä? Halvaako pojat siviliin? Ja sanoo meille että teidän pitää nyt lähtejä Vaasaan, sieltä pääsette siviliin. Minä vien teidät Vaasaan. Kyllä Kaisa neiti piti meitä hyvin silmällä, ja huomasi, että nyt niille tuli se auto. Ja huusi meille, että tulkaahan ryyppäämään kaffia lähteessänne. Niin ne miehet kauhistut, että kaffiako se neiti pyysi ryyppäämään. Minähän kyllä en kauhistunut kui se neiti keitti minulle puhe miehenä ollessa kaffit.

Juotuamme kaffit kiireissämme, tunnelma oli nyt mitä korkein. Hyvästilemme neitin ja mummon, mummo rievun silmiin tuli kyyneleet. Mutta Kaisa hymyili hyvin herttaisesti.

Varusteiden luovutus Vaasassa

-Päästyämme Vaasaan, kello 21 meille sanottiin että saatte liikkua kaupunkilla, joka halvaa, mutta pitää olla paikallaan kello 23 silloin alkaa varusteitten luovutus. No sehän on selvä, Ville tietenki piti minun parhaana kaverina ja sanoi minulle, lähtetään kuule kaupunkille, minä ostan viina pullon kun sinä osasit puhuva noin hyvin sille tytölle. Että minä olen sinulle kiidoksen velkaa.

Minä sanoin Villelle että ole huoletta vaan, ei mitään kiidollisuutta minä sinulta kaipaa. Kävelimme ilta hämyssä katuja pitkin, liikenne oli hyvin hiljaista. Jokunen vanha pappa ja vanha eukko tuli vain meitä vastaan. Ihmeeksi huomasimme puisdossa penkillä istuvan kaksi hyvin nuorta 17-18 vuotiasta neitijä. No, minä tietenki puhelijas mies sanoi Villelle mennään puhuttelemaan noita tyttöjä, Ville suostui. Minä pyysin anteeksi saammeko istuva teitän viereenne? Vastaus, olkaa hyvä ja istukaa vaan. Minä istuin toisen tytön viereen Ville toisen tytön viereen. Minä kyselin miten se täälä sivilissä on hurissut? Ja kysyin tietysti tärkeimmän asijan, että onko niitä ollut niitä lemmen kaverija teille tarpeeksi? Niin hän vastasi minulle. Voi hyvä mies mitä te kysyitte, eihän täälä sivilissä ole kuin vanhoja hautaan kaatuvia ukkoja, ja sitten pojan nulikoita. Että voitte hyvin arvata että ei meitänkään elämänme ole täälä mitään ruusuilla tanssimista. Niin Ville ikäänkuin säikähtäen sanoo minulle, hei Eelis, lähtetään kävelemään, jospa sattuisimme kohtaamaan senlaisen miehen joka touhuvaisi meille pullon tämän juhlan kunniaksi.

Minä sanoin Villelle, että ei sillä viina pullolla ole mitään välijä, mutta Ville ei antanut perään. Ja hän kehoitti minulle että mennään tuonne laivarantaan. Sieltä kuule voimme saata pontikkaa. Mutta minä sanoin Villelle, että nyt on korkein aika lähteä luovuttamaan nämä armeijan retkut, niin Ville sanoi että niin taitaa olla parasta, lähtetään vaan. Ja niinpä todella, varusteitten luovutus oli parhaillaan käynissä kuinme menimme siihen luovutus paikkaan. Luovuttaa piti kaikki ylimääräinen, jälelle tietysti piti jäätä päälys vaatteet ja lakki sekä vanhat kenkärajat.

Päälle jääneet varusteet oli määräys luovuttaa kahten viikon päästä, kuin olette saaneet luovuttamanne sivili varusteet. Mutta sivili varusteita ei kuulunut ei näkynyt. Sai tietysti niitä varusteita odottaa kuin net luovutettiin Rovaniemelle. Ja Rovaniemi poltettiin sakujen pois lähtiessä. Sakut olivat ruvenneet palvaamaan täitään viitessä saunassa. Ja niinhän se kävi että paloi koko Rovaniemen kaupunki siinä palvaus touhussa paloivat meitän sivili varusteetkin. -Palaan vielä siihen varustusten luovutukseen. Saimme varusteet ja aseet luovutetuiksi. Käskettiin mennä telttoihin nukkumaan.

Herätys aamulla kello 6. Aamu oli kaunis ja aurinkoinen, syyskuun alku puolta, päivää en tarkoin muista. Meität vietiin suureen lendo halliin, sinne oli kokoontunut paljon lähtevijä miehijä siviliin. -Niinpä lähtettiin viime kerran marssimaan kahtessa rivissä asemalle, kello 8 aikaan. Puolen tunnin odotuksen jälkeen tuli juna joka sota vateraanien rippeet korjasi härkä vaunuihinsa.

Niinhän sitä mennä jyskytettiin, kiskot vaan lauloi hyvin valittavasti, että ei ilon päivää? Ei lon päivää, Ei? hyvää seuraa  ei? hyvä seuraa. Näin lauloivat kiskot valittaen meille.

-Saavuimme Seinäjoen asemalle, juna pysähtyi siihen. Tultiin sanomaan että puoli tuntija on aikaa, joka halvaa käytä viina kaupassa, sieltä saatte yhten pullon mieheen. Sehän oli tietysti meille mieluisa komento, sen suhteen että jos meität olisi käsketty linjoille.

Saatuvamme pullot kokoonnuttiin vaunuun, ja sehän selvä? Kun minä vilkaisin poikija onko pojat vielä yhtä pessimistisijä, kui saavuimme tähän asemalle? Eivätpä olleetkaan enään, katseetki oli kirkastuneet ja kaikki oli nyt hyvin optimimisen näköisijä. Ja minä vilkasin poikija uutestaan, nyt oli pojilla sama tehtävä. -Puu korkkija kierretään vastapäivään, niin että yksi ratina kuului, ikään kuin ois kahhija jauhettu. -Veturi nytkäytty vaunuja, sitä lähtettiin taas kuuntelemaan sitä kiskojen lauluva. Pöljän öljy pullot olivat ahneessa käytössä. -Kuunneltuvamme aikamme sitä kiskojen lauluva tunnelma oli jo melko korkealla, niin yksi mies korottaa ääntään ja kysyy? Sanokaappa nyt pojat, miten se on mahtollista, että tuo viina saapi murtuneenki ihmis sielun asijat käänetyksi kerta kaikkijaan toisin kuin asijat totellisuutessa ovat.? -Kuulkaahan nyt, kuin minulla on paljon velkoja ja nyt ne tuntuu saatavilta?

Siitä toinen riemastui, ja sanoi minä olen samaa mieltä. Kuin minulla äsken välähteli ikään kuin filmi nauhalta, että minä rakennan palaneen taloni tilalle kolmi kerroksisen talon. Aivan niin veliseni, sanoi kolmas. – ja – minä kuin äsken tuossa mietin ja päätin ostaa koko pohjois Suomen. Aivan, kyllä minä sen uskon että kyllä sinä sen pystyt ostamaan, mutta kuin me emme sitä myy.

-Ja minä pyysin puheen vuorova, ja sainki tietysti. -Ja minä sanoin pojille että on dotisesti, tuolla viinalla hyvät ominaisuutet. Kuin me Vaasasta lähtettiin, niin nuo kiskotki lauloi meille, että, ei, teitä, hyvä seuraa, Ei hyvä seuraa. -Ja nyt ne kiskot laulaa, että onpas riemuva ja rauhaa, onpas riemuva ja rauhaa. -Niin yksi miehistä vastasi, että kyllähän se viina nuorentaa vanhemmanki ja tanssimaan saa vaikka tankin.

-Nyt yksi jermu nousee seisomaan siitä lanku istuimelta, ja korottaa äänensä, ja sanoo että kyllä kai se  viinan ominaisuus tiedään. Mutta tietänmekö met että? Onkohan meidän vaimomme säilynyt? niin puhtaana että ei ole rikkonut avijo liittova? -Minä siihen vastasin, että kaikkija se sinä nyt kysytki? Siihen jermu vastaa että, kyllä minä vain olen epäillyt niitten sakujen suhteen. -Ja minä sanoin sille jermulle, että kuulehan nyt ja kuunnelkaa kaikki ase veljet, kuin minä olen sellainen mies, että minulle näytetään unessa kaikki tapahtumat. -Tämän jermun kysymyski minulle näytettiin unessa.

Unen näkijä

– Kerron teille tämän unen. – Minä olin olevinani taivaassa ja minä siitä katselin taivaan portille. Niin sielä oli jo paljon kansaa ja lisää tuli kansaa portille. -Ja pyhä pietari seisoi portilla suuri elämän kikra kädessä. Siihen kirjaan oli merkitty kaikki ihmisen elo aikana tehtyt synnit ja rikokset. Ja pietarin vierellä seisoi sihteeri, kirja ja kynä kädessä. Hän merkkasi kirjaan kaikki mitä pietari käski. -Mutta pietari näki mahdottomaksi tutkija yksi kerrallaan ja sanoi että nopeasti sieltä kymmenen koti rouvaa riviin. Ja sieltähän tuliki kymmenen rouvaa ja asetuit riviin. Nyt pietari sanoi rouville että, kuulkaa nyt hyvät rouvat kuin minä nyt sanon teille. Teitän pitää tehtä nyt tuntonne mukaan niinkuin olette elänyt ja rikkonut jumalan käskyjä. -Täällä ei kyllä enään valheet auta. Ja minä sanon nyt teille, askel eteen siitä rivistä, joka on rikkonut avijo liiton.

Niin kaikki astuivat askelen eteen, paitsi yksi jäi rivin päähän seisomaan. Pyhä pietari meni sitä puhuttelemaan. Tutkittuva sitä aikansa pietari sanoi sihteerille että merkakka kirjaan että hän on kuuro. Kyllä tietysti hänki on saman rankaistuksen alainen, sanoi pietari.

– Ja minä muistelen teille pojat  vielä toisenki unen? Se on merkillinen uni. Tämä uni näytettiin minulle siellä Ihantalassa, justiinsa samaa päivää vasten yöllä, kuin huomen aamulla ilmoitettiin, että nyt on alkanut ase lepo.

Minä kerroin pojille että kuulkaapas minun uneni? Nyt näytettiin minulle unessa, että nyt tulee rauha. -Mutta tämä rauha ei ole kaikille mieluisa. Kuunnelkaapa nyt tarkoin. Minä kävelin maantietä kohti etelää, silloin eteeni ilmaantui Suomen ja Venäjän raja. Minä pysähtyin sitä katsomaan, se oli levejä. Ja minä huomasin ihmeekseni, kuin molemmilla puolen maantietä keskellä rajaa on telehhijoni tolppa, ja kummanki tolpan nokassa istuu lintu. Minä ajattelin, että nuo on varmaanki rauhan kyyhkyset, vaalean harmaat ne olivat.

Ja minä huomasin siinä katsellessani, kuin kaksi miestä noi 30 metrin päässä touhusi hyvin kiireissään, taaka kepit kätessä, he olivat hyvin outon näköisijä. Ja sitten he kävelivät taaka kepit kätessä noi 10 metrijä Suomen puolelle ja iskivät taaka kepit maahan, ja toinen mies karsi vielä kolmanen kepin ja iski sen sille kohtalle että siitä tuli linja taakotus. Puheesta minä en saanut selvää, mistään muusta kuin siitä kuin hän iski sen viimeisen taaka kepin maahan, niin hän sanoi että avot, siis venäjäksi että hyvä on. Se taaka kepin siirto vei Suomesta osan.

-Ja pojat ihmetteli, oletpa sinä todella tarkka unen näkijä. Ei sitte varmaankaa ole säilyneet meitän vaimommekaa viekottelulta, sakuilta. Kyllä minä nyt uskon aivan varmasti. Kui sinä tuon taivaan portti unesi muistelit, että yksi vain oli jäänyt rikkomatta avijo liitovaan, ja seki oli kuuro, ja pyhä pietariko epäili vielä sitäki? Nii teki, mutta eipä ihmekkään kuin yksi vain jäi kymmenestä ja sekin epävarma.

– Tunnelma oli nyt korkeimmillaan, niin taaskin se sama eukkonsa epäilijä korotti ääntään siinä vaunussa, ja sanoi että sama se nyt sillekki on jos ne sakut on niitä vaimojamme vähän jelpanneekki, eihän se nyt siinä vaimo ole mennyt pilaan, että jumalan luomahan vetää saumoilleen, ja jatkoi kertomistaan, että onhan siitä pohjois Suomen poltosta hyvijäki puolija. Ensinäki, siinähä nyt tuli palvatuksikaikki torakat, luteet ja täit, sekä kaikenlaiset pasilit. Nyt me saamme syöpäläisistä puhtaat uutet talot. Ja mikä parasta vielä, kuin meitän ei tarvitse enään epäillä sakuja. Saamme nyt rauhassa rakentaa, kun ei tartte ynpäriinsä vilkuilla, pysyy kirveskin varan piirulla varmemin, jos niin että hirsistäki rakenanme, sanoi lopuksi epäilijä jermu. 

Tämä kertoja oli hyvin vitsikäs ja viisas mies, aivan Lapin perukoilta.

Lopuksi vielä muutama vitsi.

Varoitus

Oli kaunis kesäkuun kirkas päivä, komppania oli lähtössä uima harjoituksii, komppanijan päälikkö piti puheen että sielä pitää olla varovainen. Ja erikoisesti, minä sanon teille, alikersantti kuin te olette uinnin valvoja. Teitän pitää ottaa tarkka luku, montako miestä on mennyt veteen. Ja toinen luku kuin uinnin päätyttyä miehet on taas rivissä. -Mutta komppanijan päälikkö oli hyvin huolekas ja lähti vähän ajan kuluttuva ittekin katsomaan, että ei vaan tulis mitään vahinkoja. Ensimäiseksi kysyi? ali kersantilta, montako miestä nyt on mennyt veteen? Herra kapteeni 80 miestä on nyt vedessä. -Uinti päättyi miehet oli rivissä. Otettiin taas luku ja nyt miehiä olikin 81 miestä. Miten voitte selittää tämän kysyi kapteeni? Herra kapteeni, tämä yli määräinen mies täytyy olla se mies, joka viime kesänä hukkui tälle samalle paikalle. -Myöhemmin selvisi, että komppanijan kirjuri oliki tullut jälemin muuna miehenä jälkeen luvun.

Lyhyt näkö.

Hevosmies rupes pinnaamaan itsejään pois rintamalta. Hän lähti lääkärin vastaan odolle ja valitti näkövään, että herra kapteeni minulla on niin huono näkö että minä en kerta kaikkiaan näje eteeni liijoin mitään. Vainiin sanoi lääkäri. Missä touhusa olette täälä? kysyi lääkäri? No minä olen tuota hevosta koittanut ajaa tuhertaa, mutta eihän siitäkään touhusta sokealle tule juuri mitään. Vainiin on lyhyt näkö teillä? Joo niin se on sanoi jermu. -Siihen lääkäri. Mutta näjettekö sentään hevosen hännän? kysyy lääkäri? -No kyllä minä juuri ja juuri sen näjen mutta sen pitemälle minä en näje mitään. Siihen lääkäri, että eihän teitän sen pitemmälle tartte nähtäkkää. Kyllä hevonen siitä eteen päi näkee kirkkaamasti. -Siihen jermu, niin näkeeki kyllä. Muta minusta vähän vaikuttaa että herra kapteeni taitaaki olla kaupunki laisija. -Eikö lääkäri tiedä että hevostahan pitää ohjata mihin milloinki on tarkoitus mennä. Muutenhan se menee päi helvettiin, sanoi jermu. -Muistelen teille, herra kapteeni yhtenki tapauksen. Minut pantiin viemään herne soppaa linjoihi ja hevonen oliki kääntyny vasemmalle, siis väärälle tielle. Minä olin kuulemma ollut jo lähellä asemija, kertoivat pojat. -Mutta kuin kävi niin onnettomasti että aseman läpi tuli murtautujen venäläinen tankki ja sen äänen minä kyllä kuulin mutta kuin minä en nähnyt mitään muuta kuin sen hevosen hännän ja tankin ääni se läheni niin parkuen että korvat oli haljeta. Ja silloin se jysähti rekeeni syrjästä päin se tankki oli tullut. Minä olin lentänyt siitä reestä noin neljä metrijä siihen tankin etee pehmoseen lumeen silmälleni. Ja tankki kulki ylitseni panaen minuva hankeen. Mutta onni onnettumuutessa, minä satuin jäämään tela ketjujen väliin kuin tankki meni päältäni ohi. Reki painui hankeen se meni keskeltä poikki ikään kuin ois sahalla leikattu. Hevoselle ei tullu minkään laista vammaa. Minullekkaa muuta kuin joitakin mustelmija selkääni ja kaksi pahkaa päähäni. Tankin ääni kuului vielä kauvan, mutta enhän minä sitä nähnyt mihin hän meni. Ajattelin vain siinä pökerryksissäni, että nyt se piru tietenki menee Helsinkiin kun ei sitä ole millä tuhota. Soppa oli tonkista roiskunut pitkin hangeja, vihrejät herneet olivat muodostaneet siitä hyvin värillisen näkymän. Kun minä katselin sitä näi liki näkösillä silmillä, se oli ikään kuin pakana maan kartta. Linjoista tuli kaksi miestä katsomaan, että mihin se sopan tuoja häipyi. Kun se näkyi aivan tuossa lähellä. Ja pojat alkoivat kirvaamaan minuva, sanoivat että olisi pösilö pysäyttänyt hevosen kuin näjit että tankilla on suuntana Helsinki. Minä koitin pojille selvittää, että miten helvetin lailla minä olisin osannut pysäyttää hevosen kuin minä en näje sen pitemä, kuin tuon hevosen häntään asti. -Siinä kapteeni lääkärille nyt hyvä esimerkki. Eiköhän sentään ihmise pitä nähtä vähän pitemmällekki kui hevosen häntään asti.

Jatkosodan aikana,

-Oli taasen lähtö hyökkäykseen istuimme nurmikolla, komppanian päällikkö kapteeni Vehkala piti puheen lähtiissä, kohteesta mihin nyt hyökätään. Ja puheensa lopuksi hän kysyi? Tuliko nyt selväksi kaikille? Siihen ei kukaan vastannut, niin kapteeni sanoi, jo on kumma kun ei kukaan tiedä mitään ja minä niin tarkoin kartalta näytin. Minun vieressäni istui mustalais poika, kapteeni osoitti poikaa sormellaan ja sanoi, että tuliko teille selväksi hyökkäys kohte? Poika hyppäsi pystöön ja sanoi herra kapteeni ei minulla vai tullut sitä oikee seurattuva. Siihen kapteeni, eipä tietenkään, mutta jos olis ollut kysymyksessä hevosen myynti tai vaihto, kyllä olis tullu selväksi. Kyllä varmasti kerra kapteeni, eihän minulla olekkaan valtion eväät.

Kirjoittaja, Säärelä Eelis

Savukoski, 98810 Lunkkaus

puh. 24437

Jatkuu ensitalvena. Jos olen tervenä ja elossa, kerron talvi sotan käyntini kokonaisuudessaan.

Pyydän kohteliaimmin julkaisemaan, tämän jatko sodan muistoni.

Toivottavasti te nyt annatte palkijoksi tästä kirjoituksestani Kansataisteli lehten, ensi vuoteksi.

Monin terveisin teille,

Lunkkaus 9.5.81, oheistan kuvani.

Lehden kommentit:

“Jatkosota, Pohjois-Suomi, 13,5 liuskaa, 1 valokuva

Jatkosodan muistelmia,

Kiintoisa kansanmiehen dokumentti, mutta ei julkaisukelpoinen”.