Erkki Kallio

Erkki Kallio

Erkki Vihtori syntyi 10.7.1920 Vihtori Nikolai ja Johanna Kallion perheen kuudentena lapsena Pomarkun Tuunajärvellä.

Sotilaskantakortin tietoja:

Suoritettuaan 4-vuotisen kansakoulun ja rippikoulun, olikin edessä jo sota-ajat. Talvisota oli alkanut Erkin ollessa 19-vuotias.
Kantakortista selviää, että Erkki on kuulunut Pomarkun Suojeluskuntaan 6 kk:n ajan.
Kortin mukaan naimaton, sinisilmäinen, 177 cm ja 75 kg mitoilla oleva maanviljelijä/työnjohtaja on hakeutunut kutsuntaan vapaaehtoisena ja määrätty palvelukseen saapuvaksi 16.2.1940 9./Jv.KK.3:een, jonne hän saapui määrättyyn aikaan ja sijoitettiin juuri tuohon 9./Jv.KK 3 yksikköön. Talvisota oli käynnissä raskaimmassa vaiheessaan.
Koulutuskeskus sijaitsi todennäköisesti Riihimäellä.

Jo 24.2. Erkki siirrettiin Pst.KK (panssaritorjuntakoulutuskeskukseen) ja seuraavana päivänä koulutuskeskuksen tykkijoukkueeseen. Varusmiesten palvelusaika oli tuolloin kaksi vuotta.

Maaliskuussa 1940, kun ylipäällikkö Mannerheim halusi antaa rauhanneuvotteluihin lähtevälle valtuuskunnallemme parempaa neuvotteluasemaa ja “selkänojaa”, hän komensi koulutuskeskuksista lähetettäväksi 1000 miestä rintamajoukkoihin. Niin myös Erkkikin pääsi osallistumaan talvisodan viimeisimpiin taisteluihin Virolahden alueen Vilajoen rintamalla, muiden vielä alokaskoulutuksessa olevien tupakaveriensa kanssa. Merkintä kantakortissa on siitä todisteena: “Ottanut osaa talvisotaan 224.Pst.tykkijoukkueen mukana Vilajoen taisteluihin maaliskuulla 1940”.

Kyseinen yksikkö, 224.Pst.tykkijoukkue, oli koulutuskeskuksen yksiköitä, eikä sitä löydy esim. sotapäiväkirjojen arkistoista. Ilmeisesti rauhanteon jälkeen 13.3.40, Erkin joukkue palasi takaisin koulutuskeskuksen toimintoihin.

Koulutus jatkuu

Sotilasvala vannottiin ns. välirauhan aikana alokaskoulutuksen jälkeen 14.7.1940.
Elokuun 18. päivänä 1940 Erkki komennettiin 5. Prikaatin Tykkikomppaniaan.

Jatkosota alkaa

Jatkosodan aattopäivänä 16.6.1941 Erkki komennettiin 10. Tykkikomppanian Pst.tykinjohtajaksi ja tuli lähtö rintamapalvelukseen.
Jatkosota alkoi ja hyökkäysvaiheen taistelujen jälkeen asemasodan aikana Erkin varusmiespalvelus (2 vuotta) tuli täyteen 15. helmikuuta 1942.
Sotiminen jatkui edelleen Pst.tykinjohtajana rauhantekoon saakka ja kotiutus tapahtui 23.11.44.
Erkin sotereissu kesti tauotta yhteensä 4 vuotta 9 kk ja 8 päivää. Lääkärintarkastus 3.11.44 totesi: Kuntoisuusluokka A I.

Sotilaskantakortista käy myös ilmi, että Erkki on ylennetty hyökkäysvaiheen aikana 9.9.41 korpraaliksi ja 14.2.42 alikersantiksi.
I luokan vapaudenmitali on Erkille myönnetty etenemistaisteluiden aikana 8.9.1941.
Kantakortin käytösarvostelu: Hyvä, ei rangaistu.

Osanotto taisteluihin:
1940: Vilajoki.

Venäjän puolelle jäänyt kylä Viipurinlahden länsirannalla.

(Vilajoki (ven. Великая, Velikaja) on Suomenlahteen laskeva joki Suomessa ja Venäjällä. Vilajoen vesistöalue ulottuu Suomessa Etelä-Karjalassa Lappeenrannan ja Luumäen kuntien alueelle ja Venäjällä Viipurin piirin Tienhaaran kunnan alueelle).

Jatkosota

Taistelupaikat 1941-44: Ylämaa, Räikkälä, Rautu, Kilpeenjoki, Kilter, Huumola, Summa, Uusikirkko, Vammeljoki, Terijoki, Ollila, Rajajoki, Valkeasaari, Joutselkä, Lintula, Kanneljärvi, Kaukjärvi, Juustila.
Rintamasotilas-leima Satakunnan Sotilaspiirin Esikunnassa 12.2.1971.
Tilapäiskortti laadittu 13.6.44 10.Tyk.K:ssa. Alkuperäinen kortti tuhoutunut 10.6.44, kun vihollisen suurhyökkäys alkoi ja puolustajat joutuivat sen alta perääntymään Valkeasaaressa

.

Erkin asetovereita Vammeljoella, Erkki edessä oikealla, toinen kuva toinen oikealta. Kuvat luovuttanut Matti Piippo, joka kirjoitti:

Ok,luvan saat kuviin,on myös 10tyk/k päällystöstä kuvia,vänr.Niinimaa ja luutnantteja,niitähän oli Savolainen,Heino,Niinimaa jne.peiteluku 2080, onneksi isä nimiä kirjannut niin tunnen osan jo kasvoista,tässä loppuvuodesta tapasin sukulaisia facebookissa Haminasta heille olen lähettänyt messingerillä paljon esi vanhempiensa kuvia jopa 1900 luvun alusta,olivat innoissaan ja Haminaan kutsu,isä tapasi äitini Haminassa kun rauhan tultua komppania lie Haminassa majoittui,Hamina on tuttu paikka minulle,näköjään olleet 1941 joulunseudun Luutahännän koululla levossa,liekö se venäläinen käsikranaatti siellä räjähtänyt,sotapäiväkirj.tais olla Perä Kuokkalassa,joitain vartio kuvia on Suomenlahden rannasta piikkilanka esteet laitettu,tuo iso kranaatti lie Totlebenin linnakkeesta ammuttu.Tilasin isäni kantakortit myös itselleni kun olen kova penkomaan historiaa ja siinä sivussa sukututkimusta 1600-1700 luvun vaihteesta nyt sukujutut isän,äidin puolelta selvät.kuvia on lisää Erkkiä ei niissä näy,on lentopalloa,puhdetöitä,auringonottoa,nyrkkeilyä yms.komppanian kesken,Väinö Nolvi on muutamassa kuvassa Ruokolahdelta on jr 6/6 miehiä,mutta mainitaan myös komppanian sotapäiväkirjoissa? Hän taisi Mainilassa kaatua 30.8-44.isäni kertoi ,että ampuivat 45mm tykillä tähystyslavoja,kk-pesäkkeitä ym.kiusaa.

Kotiutus

Kotiutettu 23.11.1944.

Erkki vihittiin välirauhan aikana 12.9.-41  honkajokisen Irma Pitkärannan kanssa, joka avioliitto päättyi 9.5.-49. Tytär Marja-Liisa syntyi 7.6.-44.

29.11.1949 Erkki on ilmoittanut osoitteekseen Pori, Lattomerentie1 / Peltomaa.
03.06.1957 muuttanut kirjansa Ruotsiin, jossa hän meni uudelleen naimisiin ja työskenteli Volvon tehtaalla Göteborissa koko työikänsä. Myöhemmin Erkki ja Valma muuttivat Suomeen ja asuivat Siipyyssä omissa oloissaan.

 

Erkki veljensä Eeron ja Anna-Liisa Viitalan hääjuhlissa.

Sotapäiväkirjojen kertomaa:

Talvisodan aikaisesta rintamapalvelusta ei sotapäiväkirjaa ole kirjoitettu.
Jatkosodan sotapäiväkirja on sen sijaan hyvin yksityiskohtainen ja sieltä on luettavissa 10. Tykkikomppanian päivittäiset toiminnat 12.6.1941 – 24.12.1943, sekä 11.7.1944 – 30.7.1944 välisiltä ajanjaksoilta. Erkki taisteli koko jatkosodan ajan samassa yksikössä.
Vuoden 1944 alkupuolen päiväkirjat ovat tuhoutuneet kesäkuun suurhyökkäyksen aikana ja 30.7.44 jälkeen ei päiväkirjaa ole pidetty, ei ainakaan arkistoon ole talletettu.

Tykkikomppania taisteli sodan hyökkäysvaiheessa useille eri yksiköille alistettuna tukijoukkona, seuraillen panssarintorjunta-aseillaan hyökkääviä jalkaväkijoukkoja ja antaen tykistönsä tukea missä milloinkin tarvittiin.

Kun varsinainen hyökkäystoiminta alkoi 30.6.41, tykkikomppania eteni kohti vanhaa rajaa Lauritsalan, Joutsenon, Mustolan, Katteluksen, Kaukjärven, Vammelsuun kautta Terijoelle, jossa alettiin pureutua puolustusasemiin 1.9.41. Hyökkäysvaihe kesti n. 2 kk. Hyökkäysvaiheen taisteluista komppania selviytyi melko pienin menetyksin, sotapäiväkirjoista löysin vai yhden maininnan kaatuneesta, haavoittuneita syntyi sitten enemmänkin.
Asemasotavaiheen toiminnot komppanialla olivat samoja, kuten muillakin yksiköillä, puolustusasemien ja korsujen rakentamista, rannikkopuolustuksen varmistamista ja vihollisen häirintää yli Rajajoen suunnatulla pst.tulella.

Vuoden 1941 lopulla, 29.12. tapahtui majoituspaikassa onnettomuus, jossa varomattoman käsittelyn johdosta venäläinen käsikranaatti laukesi II tykkiryhmän korsussa ja seuraavat henkilöt haavoittuivat: Vänr. Petäjistö oikeaan jalkaan ja kasvoihin, korpr. Kangas kasvoihin, stm. Saarimäki vatsaan ja stm. Harju eri puolille ruumista.

Näennäinen asemasodan rauhallisuus päättyi äkisti ja tuntuu, että vihollinen yllätti puolustajat “housut kintuissa” aamuvarhaisella 10.6.44.

Suurhyökkäys alkaa

 

Sotapäiväkirja kertoo:
10.Tyk.K:n sotapäiväkirja vuodelta 1944 tuhoutui 10.6.44 Valkeasaaressa, jossa komppanian arkisto kokonaisuudessaan ennen vetäytymistä poltettiin. Tämä kirja käsittää näin ollen ainoastaan ajan 10.6. – 31.7.44.

PST-tykin asemat Valkeasaaressa.
9.6.44 suurhyökkäyksen alkaessa Karjalan Kannaksella oli 10. Tyk.K. kalustonaan 6 kpl 75 K/40-tykkejä, Valkeasaaren lohkolla alistettuna JR 1:lle. 4 tykkiä oli asemissa pataljoonien lohkoilla ja 2 tykkiä reservissä päätien varressa Aleksandrowkan tiehaaran maastossa, missä oli myös komppanian komentopaikka. (Sotapäiväkirja ei kerro yksittäisten tykkien asemia, eikä näin ollen myöskään tykinjohtajana toimineen Erkin asemaa hyökkäyksen alkaessa).

10:n Pst.Tykkikomppanian päällikkö kapt. Eero Mäkinen I joukkueen johtaja luutn. Oiva Heino, II joukkueen johtaja luutn. Pentti Savolainen, III joukkueen johtaja luutn. Niilo Taipale.
Komppanian vahvuus 4+19+93.

10.6. klo 5,00 Vihollinen kohdisti tykistöllä ja ilmavoimilla kiivaan rumputulen asemiimme ja takamaastoon kestäen 3-4 tuntia.
Klo 8,00 Vihollisen panssarivaunuja sekä jalkaväkeä tunkeutui asemiimme, tykistökeskityksen sekä ilmapommituksien siirtyessä enemmän takamaastoon.

Klo 9,00 Jalkaväen irtauduttua asemistaan ja peräydyttyään asemiemme takamaastoon, tykkijoukkueemme luopuivat asemistaan tuhottuaan ensin kaluston.

Samanaikaisesti sai komppanian huoltojoukkue kapt. Mäkiseltä määräyksen tuhota toimiston kaikkine asiapapereineen sekä myöskin muun huoltojoukkueen kaluston.

Vetäydyttäessä haavoittuivat seuraavat komppanian henkilöt; luutn. Savolainen, kers. Laapotti, alik. Österberg, korpr. Heiskanen, korpr. Palosaari, sotamiehet Kuokkanen, Mäenpää, Tuomisto, Puistonen. Kadoksiin jäivät seuraavat; kers. Murtomäki, alik. Uusitalo, korpr. Kangas, sotamiehet Laakso, Granath, Syvänen, Rautia, Piippo, Vekurimäki, Kukkonen.
Klo 13,00 Korpraali Vanhatalo kaatui Joutselässä kranaatinsirpaleesta.
Klo 23,00 Komppania kokoontui Kivennavalla Polviselän kylässä. Yöllä varmistustehtävä Lintulan maastossa.

(8.Tyk.K:n sotapäiväkirjasta: 10.6. klo 11,30 10.Tyk.komppanian III joukkueenjohtaja luutn. Taipale oli 8 miehensä kanssa Haapalan kylän laidassa, jossa 8.Tyk.K:n päällikkö kapt. Pyykkö alisti miehet komentoonsa. 14,45 Kompp.pääll. kehoitti 10.Tyk.K:n upseereita kapt. Mäkistä ja luutn. Taipaletta lähtemään yhteydenottoon div. komentopaikalle, selostaakseen oman komppaniansa tilan ja samalla tilanteen Joutselässä. He lähtivät. Ryhmä 10.Tyk.K:sta jäi alistetuksi 8.Tyk.K:n tykin mukaan).

Samaan aikaan 9.6.44 oli Erkin nuorempi veli Eero 8. Tykkikomppanian mukana myös Haapalan majoitusalueella ja sai kokea saman tulimyrskyn.

Komppania vetääntyy

11.6.-44
5,00 Lähtö Polviselästä Onkamojärven maastoon jossa pysähdys ja ruokailu.
20,30 Lähtö Sykiälän kylään. Majoittautuminen kansakoululla.
12.6.
10,30 Lähtö Sykiälän kansakoululta (miehille jaettiin kiv.- ja patruunatäydennys) Uudellekirkolle, Kaipialan kylään, jossa majoittuminen taloihin.

13.6.
Komppania levossa. Miehillä aseiden puhdistusta ja varusteiden kunnostamista.
5 lomalla ollutta komppanian miestä palasi takaisin.
14.6.
Komppania edelleen Kaipialassa. Ei erikoista.
21,00 Lähtö liikkeelle. Samanaikaisesti kapt. Mäkinen DE:ssa saamassa uusia määräyksiä.
22,30 Komppania Uudenkirkon kirkonmäellä, jossa jaettiin tehtävät joukkueille.
I joukkue + 1 tykkiryhmä II joukkueesta luutn. Heinon johdolla varmistustehtävään Uudenkirkon teittenristeykseen.
III joukkue + 1 tykkiryhmä II joukkueesta luutn. Taipaleen mukaan varmistukseen Uudenkirkon- Kanneljärven tien suuntaan.

15.6.
1,00 Saatuaan määräyksen siirsi luutn. Heino joukkueensa Kanneljärven aseman kautta kirkon luota lähtevää Kanneljärvi-Mustamäki tietä Vammeljoelle, jossa tehtävänä oli varmistaa Kanneljärven tie Mustamäen suunnassa sekä Vammeljoki-linja rautatielle. Samanaikaisesti siirsi myöskin luutn. Taipale joukkueensa Kanneljärven asemalle, josta eteni radan suunnassa 1 km:n matkan saaden tällöin kosketuksen viholliseen.
Vetäydyttyään noin 500 m jäi joukkue asemiin radan molemmille puolille. Tässä tilanteessa haavoittui alik. Bergman kiväärin luodista kaulaan.

7,00 Saatuaan kuulla, että ev.luutn. Veisterä oli antanut Kanneljärvi-Mustamäki tien suunnassa olevalle jääk.komppanialle vetääntymiskäskyn, vetääntyi luutn. Heino joukkueineen Vammeljoki-linjalta Hämeenkylän-Perkjärven kautta Kaukjärven Tommilaan, jossa sijaitsi DE. Täällä luutn. Heinolle annettiin DE:n varmistusjoukkueen tehtävä. Joukkueen vahvuus 1+1+12, aseistuksena 3 kpl pst.tykkejä 37K/40.
6,00 Luutn. Taipale joukkueineen edelleen asemissa radan suunnassa.

9,15 H-hetki: Os. Mäkisen tehtävänä edetä Vammeljoelle radan molemmin puolin. Kaistan leveys 4 km.
10,30 Os. Mäkiseen kuuluvat luutn. Taipaleen joukkue, kompp. huoltojoukkue, os. H:n jääkäri- ja viestijoukkue saavuttivat Vammeljoki-linjan sekä samalla kosketuksen viholliseen.
Radan pohj.puolta edennyt osasto joutui tulikosketukseen vihollisen ps.vaunu-ryhmityksen kanssa jolloin se perääntyi radan suunnassa, jääden asemiin Kanneljärven aseman ja kirkonkylän väliseen maastoon.

12,00 Radan eteläpuolta edenneet luutn. Taipaleen joukkue sekä jääkärijoukkue asemissa Vammeljoella. Myöhemmin joukkue Taipale vetääntyi radan suunnassa aseman maastoon ja vihollisen vallattua aseman, edelleen Lounatjoen suuntaan. Vetäydyttäessä haavoittui korpr. Heikkilä vatsaan, sekä korpr. Kärkkäinen todettiin kadonneen.
16.6.
3,00 Komppania kokoontui Kaukjärvellä.
12,00 Ilmapommituksessa Kaukjärvellä haavoittuivat seuraavat henkilöt:
Kapt. Mäkinen, alik. Liukka, stm. Ropponen, stm. Juhola, stm. Tuuva, stm. Hård, stm. Kantola ja stm. Pöysä.
16,00 Komppania siirtyi Hunnuslaan, jossa majoittautuminen.

17.6.
8,00 Komppania edelleen Hunnuslassa DE:n varmistustehtävässä.
20,00 Kompp.pääll. kapt. Mäkinen sairaalaan (kran.sirpale polvessa). Luutn. Heino kompp.päälliköksi.
22,00 Kompp.päällikkö DE:aan saamaan uusia määräyksiä.

Komppania marssi Viipuriin

18.6.
2,00 Komppanialla lähtö Viipuriin.
4,00 Tulo Viipuriin. Majoittautuminen Papulassa, Markovillan taistelukoululla.
19.6.
8,00 Komppania samassa paikassa, ei erikoista.
Kompp. muonituksesta huolehtii D:n Esik.K.
16,30 Kompp.päällikkö DE:ssa saamassa määräyksiä siirtymisestä.

Perääntyminen Juustilaan

18,00 Komppanialla lähtö Juustilaan.
19,30 Tulo Juustilaan, jossa majoittuminen.
20.6.
8,00 Komppania Juustilassa, tehtävänään edelleen DE:n varmistus.
8,45 Ilmapommitus, jossa haavoittuivat seuraavat: stm. Hirvimäki, stm. Orjala, stm. Puistonen.
10,00 Kompp.pääll- DE:aan ja huoltoon auto-, varus- ym. asioissa.
16,00 Kompp.pääll. D:sta mukanaan 3 komppanialle tulevaa kuorma-autoa.

21.6.
1,30 Komppania siirtyi Rättijärven maastoon.
18,00 Siirtyminen Lavolaan, jossa varmistustehtävä.
Siirron tapahduttua kompp.pääll. autolla Lappeenrantaan tykkien ja autojen haku-asioissa. 2 kpl pst.tykkejä 37K/40 luovutettiin ATp:lle. Aseistuksena enää vain 1 kpl 37K/40.
22.6.
18,00 Komppanialle 1 kpl pst.tykki 75K/40 ps.traktoreineen luutn. Taipaleen noutamana Sorvalin maastosta.
23,30 Kompp.pääll- Lappeenrannasta mukanaan 2 kpl korjaamolla ollutta kompp. k-autoa sekä 1 kpl tykki 75K/40 ps.traktoreineen.

Komppania Löytöjärvelle

23.6.
2,30 Komppania liikkeelle. Määräpaikkana Löytöjärvi. Marssireitti: Tienhaara-Nurmi-Vahviala.
7,30 Saapuminen Löytöjärven länsirannalle, jossa majoittuminen.
13,00-15,00 Kompp.pääll. DE:ssa, jossa sai määräyksen komppanian siirtämisestä Löytöjärven itäiselle rannalle desanttivarmistukseen.
16,00 Komppania siirtyi D:n määräämälle paikalle ja majoittui taloihin.
24.6.
8,00 Komppania samassa paikassa tehtävänään edelleen desanttivarmistus teitten suunnissa.
25.6.
8,00 Ei erikoista. Desanttivarmistus peruutettiin.
26.6.
Komppania edelleen lähes työttömänä. Koulutusta ja kenttätöitä. 13.7. komppania sai 4 uutta tykkiä.
27.7. komppania siirtyi Patrusjärvelle, jossa edelleen raivaus- ja kenttätöitä.
30.7. Komppania siirtyi uuteen paikkaan Nisalahteen
31.7. Komppania saapuu Löytömäelle, jonne majoittuu. Komppanian päällikkö maastotiedustelussa sekä tykkiryhmiä tarkastamassa Nisalahden maastossa.
Sotapäiväkirja päättyy, allekirjoitus 10.Tyk.K:n päällikkö kapt. Eero Mäkinen.

Jatkosota jatkuu edelleen, rauha solmitaan 3.9.-44, jonka jälkeen joukot kotiutetaan. Erkki on kotiutettu vasta 23.11.-44.

Miksi pääpuolustuslinja murtui?

Kesäkuun 10. päivän oli Ylipäällikkö kirjoittanut päiväkirjaansa “Suomen sotahistorian mustaksi päiväksi”.
Miksi läntisen Kannaksen rintama murtui niin nopeasti ja aiheutti koko puolustusrintaman ottamaan taka-askeleita?
Monet sotaa ja varsinkin sen loppukahinoita käsittelevät tutkimukset ja muistelmat esittävät lukuisia erinäisiä syitä tapahtuneeseen, kulloisenkin tutkijan omasta näkökulmastaan esiin tuotuina.
Seuraavassa esitän omat näkemykseni, jotka olen muodostanut netin arkistoista tekemilläni löydöksillä.

1. Tiedustelu.

Suurhyökkäyksen aattopäivinä suoritetut ilmavalokuvaukset varsin selvästi olivat osoittaneet vihollisen joukkojen keskitykset, jotka ilmiselvästi ennustivat hyökkäysvalmisteluja. Sodan ylin johto Mikkelissä ei saanut tietoonsa näitä tiedustelutietoja tai sitten ei halunnut niihin reagoida. Runsaiden jalkaväki- ja panssarimuodostelmien, yli 200 uuden tykistön tuliaseman ja kohti suomalaisasemia kaivettujen rynnäkköhautojen olisi pitänyt aiheuttaa tykistötoimistossakin yleiselle sekä operatiiviselle tasolle yltäviä johtopäätöksiä.

“Suurhyökkäystä edelsivät vihollisen suorittamat alustavat tiedusteluhyökkäykset pääasemaa vastaan 9.6″.
“PUNA-ARMEIJAN panssaritaktiikka oli kamikazemaisen karskia.
Suurhyökkäystä edeltävänä päivänä joukko vihollisen jalkaväkeä hyökkäsi kymmenen museovaunuiksi luokitellun T-26:n tukemina suomalaisten tukikohtaan. Kolme vaunua paloi, neljään osui, kolme jäi kiinni maastoon”.

Neuvostoliiton rintamajoukot aloittivat hyökkäyksensä 9.6.1944 suomalaisten pääasemaa vastaan Länsi-Kannaksella. Jotta varsinaisen tulevan pääiskun painopistettä, Valkeasaarta, ei paljastettaisi, tiedusteluhyökkäykset ja tykistön ampumat tuhoamistulivalmistelut kohdistettiin Karjalan kannaksella kaikkialle koko suomalaisten pääaseman leveyteen.
Tulevaksi pääkohteeksi oli päätetty kenraalimajuri Johannes Sihvon johtaman 10. Divisioonan puolustuksen murtaminen. Painopisteeksi oli valittu everstiluutnantti Tauno Viljasen johtaman Jalkaväkirykmentti 1:n (JR 1:n) asemat Valkeasaaren avoimessa panssarimaastossa.

Suomalaisia vastaan hyökkäsivät puolustusaseman edessä jo pitkään olleet joukot. Kyseessä oli Leningradin Rintaman ehkä viimeinen harhautus. Rintamahyökkäyksen takana odottivat vuoroaan 21. ja 23. Armeijan verekset tehtäväänsä harjaannetut läpimurtojoukot. Päivän taisteluiden seurauksena suomalaisten vastahyökkäyksissä lähes koko rykmentti oli houkutetultu etulinjaan, myöhemmin tuhottavaksi.

”Panssarimiehet saivat kerättyä tärkeää tietoa kollegoilleen, joiden tehtävänä oli puolustuksen murtaminen päivää myöhemmin pelottavilla KV-vaunuillaan”.
“Nyt tiedettiin, että puolustajien panssarintorjunta oli heikkoa, panssariesteitä ei ollut, ja suomalaiset taistelevat lähinnä lähipuolustusasein”.

“Armeijakunnan esikunta oli vielä aamupäivällä 9. kesäkuuta pitänyt tykistötulta ja ilmatoimintaa vain voimakkaana painostuskeinona Suomen taivuttamiseksi rauhaan”.
“Toukokuun 29. päivänä toteutettujen kuvausten filmejä säilytettiin tykistöosastolla Suulajärvellä. Myöhempien kuvausten kuvasarjat saapuivat tykistöosastolle päivän väliajoin aina 6. kesäkuuta saakka. Kuvasarjat olivat laadultaan erinomaisia. Niistä oli havaittavissa vihollisen 23. armeijan hyökkäysryhmitys lähes kokonaisuudessaan, mutta 9. kesäkuuta Päämajaan toimitetussa IV AKE:n määräaikaisilmoituksessa luetellaan vain joitakin havaittuja pattereita ja jaoksia. Ilmoituksessa viitataan hieman epämääräisesti jo tapahtuneisiin ja käynnissä olleisiin huomattaviinkin ryhmitysmuutoksiin, mutta ilman johtopäätöksiä”.

2. Varustukset.

Kannaksen taaemmat asemat olivat vielä kovasti keskeneräisiä.
“Varsinainen linnoitustyövoima näillä kannaksilla on selvästi ollut väärässä suhteessa niiden maaston luonteeseen ja suunnan tärkeyteen nähden. Painopistesuunta, Karjalan kannas, on jäänyt liian vähäiselle osalle, kun taas Maaselän suunta on saanut suorastaan leijonan osan.”
“Karjalan kannas jäi v. 1942 pahasti jälkeen ja sen myöhemmät korjaamistoimenpiteet osoittautuivat riittämättömiksi.”
“VT-asema oli pahasti kesken ja VKT-asemaa ei oltu kunnolla edes aloitettu. Ei varauduttu pahimpaan – juuri tärkeimmällä suunnalla – Karjalan Kannaksella”.
“Kun suurhyökkäys alkoi 9.6.1944 kenraalimajuri Paalun 18.D oli kahta viikkoa aiemmin luovuttanut alueen 10.D:lle. 10.D kuittasi itselleen väärään paikkaan surkeasti valmistellut linnoitteet, jotka eivät kestäneet edes ensimmäistä tulivalmistelua”.

“Öhquistin Kannaksen ryhmä hajotettiin vuoden 1944 keväällä ja tilalle perustettiin kaksi armeijakuntaa. Paalun divisioona alistettiin Pappa Laatikaisen neljännelle armeijakunnalle. Divisioona oli vastuussa Valkeasaaren lohkosta Länsi-Kannaksella. Toukokuun 22. päivänä rintamavastuun otti kenraali Jussi Sihvon 10. divisioona, Paalu siirtyi taakse linnoitustöihin”.
“Valkeasaari, ja siten koko Kannas murtui asemasodassa hukatun ajan vuoksi. Paalu antoi miesten tehdä toissijaisia asioita, kuten rakennella taloja Kannakselle palaaville asukkaille, sensijaan, että VT-asema olisi linnoitettu pitäväksi Kuuterselässä ja Vammelsuussa. Tietenkään Paalu ei ole ainoa syyllinen, vikaa on myös Laatikaisessa, joka ei ollut kiinnostunut puolustusvalmisteluista menetettyään todellisuuden tajunsa jo aiemmin. Ja yhtälailla vikaa on Päämajassa, jossa tätä kaksikkoa ei vaihdettu päteviin upseereihin, joita olisi kyllä ollut tarjolla”.

“Venäläisten suurhyökkäys alkoi kesäkuun 10. päivänä ja Sihvo joutui eroamaan, koska hänen joukkonsa hajosivat. Runsaat kaksi viikkoa myöhemmin Paalu sai potkut”.
“Vuoden 1945 tammikuussa hän, kuten moni muukin korkea upseeri, joutui valtakunnan ”edun” vuoksi eroamaan. Ne olivat kenraali Paalun kolmannet potkut. Lahjakkaan jääkärikenraalin ura oli tuhottu”.

3. Aseistus.

Puolustusjoukkojen raskaat aseet oli sijoitettu kaikki lähelle etulinjaa, missä ne heti rynnäkön alussa vihollisen toimesta tuhottiin tai tehtiin muuten toimintakyvyttömiksi. Pst-tykkiasemien vaihtaminen taka-asemiin olisi ollut mahdollista, mutta tykkien vetäjät, hevoset ja traktorit olivat kaukana takana varustelutöissä, eivätkä ehtineet apuun ajoissa.
10. divisioonan panssarintorjunnan voima perustui panssarintorjuntatykkien käyttöön.
Kenraaliluutnantti Oesch on moittinut ratkaisua liiasta etupainoisuudesta, koska tykit tuhoutuivat liian lähellä etulinjaa sijainneiden asemiensa vuoksi.

“Useassa eri yhteydessä on tuotu esille, että 10.D:n tykistön vetäjät, hevoset ja traktorit, oli annettu VT-linjan linnoitustyössä käytettäväksi, eli ne olivat liian kaukana tykeiltään. Se ei vaikuta varsinaiseen Valkeasaaren läpimurtoon oleellisesti, – mutta 10.D:n taistelukyvyttömäksi joutumiseen kyllä – kun divisioona menetti perääntyessään tykistönsä”.

Uudet saksalaiset panssaritorjunta-aseet, -nyrkit ja -kauhut olivat vielä armeijakunnan varastossa ja niiden käyttäjät kouluttamattomia uusiin aseisiin. Myöskään niiden saksankielisiä käyttöohjeita ei oltu käännetty suomeksi.

Mitä 11.4.1944 Suomeen tulleelle panssarinlähitorjunta-aseiden 1. erälle lopulta oikein tapahtui? Miten ja milloin ne jaettiin, jos jaettiin ja paljonko joutui suoranaisesti hukkaan tai ihan sotasaaliiksi viholliselle?
Tuo 11. huhtikuuta saatu 1 700 panssarinyrkin ja 300 panssarikauhun erä jäi ainoaksi aina Kannaksen suurhyökkäykseen asti.

“Everstiluutnantti Viljanen oli siinä määrin panssarintorjuntaan perehtynyt upseeri, että oli edellisenä päivänä, 5. kesäkuuta kysynyt tiedossaan olevien panssarinkauhujen ja panssarinyrkkien jaosta. Hän joutui tyytymään vastaukseen ”Ne jaetaan, kun aika tulee”. Uudet tehokkaat panssarintorjunta-aseet saatiin rykmenttiin vasta 9. kesäkuuta kello 11 jolloin ei enää ollut aikaa perusteelliseen koulutukseen.
Aseet olivat vielä alkuperäispakkauksissaan ja mukanaan vain saksankieliset käyttöohjeet. Nopeasti kieltä osaava sotilas selitti aseen toimintaohjeet ryhmänjohtajille ja “oppilas” lähti aseet mukanaan viemään niitä puolustusasemiin, joutuen siellä taas selostamaan toimintaohjeet aseiden käyttäjille.

Suomalaisilla oli liki 2 kuukautta aikaa keväällä 1944 järjestää uusien saksalaisten pst-aseiden koulutus ja jako rintamajoukoille. Tehokkaan koulutuksen ja aseiden rintamakäyttöön saamisen sijaan nämä tehokkaat uutuudet julistettiin salaisiksi ja varastoitiin divisioona- / rykmenttiportaaseen ja erään lähteen mukaan Kannaksella IV Armeijakunnan varikkoon Perkjärvelle.

Kannaksella IV Armeijakunta sai uusia panssarinlähitorjunta-aseita toukokuun puolivälissä ja ne varastoitiin Perkjärvelle. Kaikkiaan niitä oli 90 panssarikauhua ja niihin 900 ammusta sekä 452 panssarinyrkkiä eli n 30% koko ensimäisestä erästä. Vasta kesäkuun alussa niitä ruvettiin jakamaan yhtymille näytösammuntoja ja koulutustilaisuuksia varten. 10.D:n esikunta pidätti ne 9.6. saakka, jolloin vasta Valkeasaaren puolustajat saivat niitä saman aikaisesti kun torjuivat Pohjoismaiden historian rajuinta hyökkäystä.

Panssarintorjunta-aseiden jaosta 10.D:n JR 1:lle:
“Vasta hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä, 9.6.44 iltapäivällä rykmentti sai neljä >>kauhua>> pataljoonaa kohti sekä jonkin verran >>nyrkkejä>>.
JR 6 Jatkosodassa eli Kannaksen kahlaajat -kirjassa kerrotaan uusien aseiden saantipäivistä seuraavasti sivuilla 378-379:
“10.D:n puolustus murtui” -luvussa kerrotaan sotapäiväkirjan ottein kuinka 8.6. klo 11 JR 1 sai uudet panssarintorjunta-aseet, panssarikauhut ja -nyrkit. Seuraavalla sivulla (379) kerrotaan kuinka:
“Vasta hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä 9.6. sai JR 1 neljä “kauhua” pataljoonaa kohti sekä jonkin verran “nyrkkejä”.
10. komppania (Erkin komppania) siirrettiin 9. kesäkuuta klo 18.30 alkaen tukilinjalle. Kaksi panssarinkauhua saatiin vahvennukseksi klo 20.00.

Näin pienellä erällä ei ollut mahdollista saada aikaan tehokasta panssarintorjuntaa. Näitä aseita ei tunnettu eikä niiden käyttöä oltu harjoiteltu aikaisemmin.”
Kun aseet kesäkuussa pikavauhtia kuljetettiin Kannakselle, osassa oli ainoastaan putkeen maalattu saksankielinen varoitus aseen takaa sinkoavasta tulisuihkusta. Se ei aina riittänyt.
Rekyylitön ase oli tuolloin vielä kummajainen, jonka putken epäonnisimmat jopa tukivat ampuessaan olkaansa vasten. Osa palovammoja saaneista kuoli.

“Ammuksia oli tykkiasemissa aivan liian vähän. Kun ylhäältä päin ei asiasta huolehdittu, lähti eräs kersantti kuormavaunulla hakemaan ammuksia Perkjärvellä sijaitsevasta AKM:stä. Huono onni, tai oikeammin tilanteeseen sopimaton virkavaltaisuus nujersi kuitenkin tämän hyvän yrityksen. Divisioonan ja armeijakunnan alueiden rajalla olevalla maantiepuomilla liikennepartio vaati lupatodistusta matkan jatkamiseen AK:n alueelle. Tätä ei kersantilla ollut ja hän palasi tyhjin toimin takaisin.”

Vihollinen oli edelleen 10.6. kello 07.30 Mottorin etummaisissa haudoissa. Klo 07.55 tuli JR 1:stä ilmoitus 10.DE:aan, että vihollinen on päässyt sisäänmurtoon myös Valkeasaaren tien pohjoispuolella. Apua olisi lähetettävä mahdollisimman pian. II pataljoonan osien ryhmitys välilinjallakaan ei kestänyt, koska panssarintorjunta-aseet olivat tuhoutuneet tai hautautuneet aamun tykistökeskityksissä ja ilmapommituksissa. Ne oli jo kertaalleen edellisen illan ja yön aikana kaivettu esiin, mutta tähän ei enää 10. kesäkuuta aamulla ollut mahdollisuutta.

”Kesäkuun 10. päivä oli tykistön musta päivä, jolloin se menetti 68 tykkiä. Tykistön tuliportaiden miehet taistelivat käsiasein osastoina jalkaväen tapaan viivyttäen vihollista”.
III/KTR 9:n kiivaan tulitoiminnan vuoksi varsinkin ½-panoskranaatteja oli kulunut runsaasti. Pelkästään aamulla 9. kesäkuuta oli käytetty 1 019 kranaattia, joista valtaosa ½-panoskranaatteja,Vielä aamuyöllä 9. kesäkuuta, noin kello 02.45. kaksi ajoneuvoa lähetettiin ampumatarvikkeiden täydennyspaikalle odottamaan kranaattitäydennystä. Autot odottivat koko yön saamatta kranaatin kranaattia.

Miestappioiden lisäksi JR 1:n lohkolla asemissa ollut tykistö kärsi pahat kalustomenetykset. III/KTR 9:n, Järeä Patterista 4:n ja Raskas Patteristo 25:n tykit jäivät vetohevosten ja traktorien puuttuessa hyökkääjän saaliiksi

Yhteenveto:
“On aina valmistauduttava pahimman vaihtoehdon varalta ja hoidettava tehtävänsä tehokkaasti – tarvittaessa ohittaen byrokratia”.
“Tänäänkin on valmistauduttava imperialistisen Venäjän yllätyshyökkäykseen, eikä saa sinisilmäisesti luulla, ettei se hyökkää”.

4. Hyökkäys.

 

Kesäkuun 9.
Vihollisen suorittama ensimmäinen hyökkäys oli selvittänyt puolustajien asemat ja takana odottavat varsinaiset hyökkäysjoukot tiesivät tarkkaan, mihin ja millaisin voimin suurhyökkäys kohdistetaan.

Valmistava hyökkäys 9. kesäkuuta.
Suurhyökkäyksen käynnisti Neuvostoliiton 23. armeija 9. kesäkuuta kello 05.55 Suomen rintamalla ennennäkemättömällä tulivalmistelulla, tuhansien tykkien ja kranaatinheittimien tulella ja yli 200 lentokoneen pommituksilla. Jokaista rintamakilometriä kohden oli yli 200 tykkiä. Vajaata tuntia myöhemmin alkoi suomalaisten etulinjan puolustusasemien järjestelmällinen tuhoaminen suorasuuntausaseilla ja ilmavoimien iskuilla. Sen aikana pyrittiin tuhoamaan 200 ennalta määritettyä maalia ja tykistö ampui yli 81 100 ammusta. Tykkitulen jyly kantautui päämajaan Mikkeliin ja jopa Helsinkiin asti. Puolustusasemat sortuivat ja puolustajat lamaantuivat. Hiekansekainen multa tuprusi ilmaan sakeana, keltaisena pilvenä. Näkyvyys oli olematon ja jalkaväen aseet tukkeutuivat. Yleinen pakokauhu pystyttiin vielä pitämään kurissa.

Illansuussa suomalaiset menettivät Mottorin ja Sormenkärjen tukikohdat. Etulinjaan sullottu JR 1 oli kärsinyt tuntuvia tappioita. 10. divisioonan kaikki reservit oli lähetetty tuloksettomiin vastaiskuihin menetettyjen asemien valtaamiseksi. Illalla huoltopäällikkö luutnantti Rytökoski oli pyytänyt lupaa noutaa Perkjärveltä ampumatarvikkeita mutta hänelle ilmoitettiin että määrättyjä liikennerajoja ei joukko-osastojen omilla ajoneuvoilla saanut ylittää. Joukot jäivät vaille näitä ampumatarvikkeita ja myöhemmin nämä kenttävarastossa olleet 30 000 kranaattia jäivät suomalaisten perääntyessä neuvostojoukkojen käsiin.

Armeijakunnan tilannearvio oli vielä toiveikas; suurhyökkäykseen ei uskottu vieläkään. Esikuntarakennuksen lähellä nähtiin upseerien pelaavan tennistä ja pioneerien hoitavan ruohomattoa esikunnan saunan edustalla.
“JR 1:n komentaja Viljasen soittaessa Sihvolle yöllä ja pyytäessä, että IV armeijakunta siirtäisi yhden pataljoonan, mieluummin kaksi, lohkon reserviksi Uuden-Alakylän maastoon, joutui Sihvo kieltäytymään vastaten: “Armeijakunnan esikuntaa ei voi häiritä yöllä”.
Sihvo itse oli pyytänyt yöllä peräti Päämajasta asti lupaa luopua etulinjasta ja siirtyä tukilinjalle. Päämajoitusmestari kenraaliluutnantti Airo oli vastannut kello 23 puhelimessa Sihvolle, että “Marsalkka on mennyt nukkumaan, poteroakaan ei saa luovuttaa.”

Kesäkuun 10.
Tulivalmistelun jälkeen panssarivaunut edellä ja jalkaväki niiden perässä uraata huutaen saivat hyökkääjät puolustuksen murtumaan ja joukot jättivät asemansa vain 3 tunnin taistelun jälkeen.

“Varsinainen jalkaväen suurhyökkäys alkoi seuraavana aamuna kaksituntisen tulivalmistelun jälkeen. Valkeasaaren maastoa peitti 30 metriä korkea hiekka- ja pölypilvi, jonka yläpuolella leijui savumatto. (Nämä kuvaukset perustuvat silminnäkijöiden kokemuksiin, sillä taistelusta ei ole kuin yksi epäselvä valokuva). Nyt yleinen pakokauhu pääsi valloilleen. Monin paikoin suomalaiset eivät tehneet mitään vastarintaa. Silti lukuisat pesäkkeet ja yksittäiset sotilaat taistelivat katkeraan loppuun. Rintama luhistui T-34-panssarien vyöryessä esteettä tukilinjan läpi ja 10. D:n tykistön koko kalusto, 68 tykkiä, jäi vihollisen saaliiksi, koska vetohevoset ja traktorit olivat maatalous- ja linnoitustöissä.

Neuvostojoukkojen hyökkäys eteni vauhdikkaasti. Panssarit raivasivat tietä jalkaväelle. Jalkaväki seurasi perässä tulittaen ja käsikranaatteja singoten”.
“VT-asema romahti venäläisten suurhyökkäyksessä Vammelsuusta Kuuterselkään asti.

Asemiin syntynyt aukko oli liian suuri, että sitä olisi pystytty paikkaamaan vastahyökkäyksin. Viholliset etenivät niin nopeasti, että hyökkäyksen kärki ilmestyi yllättäen Ratsuväkiprikaatin Esikunnalle asti. Esikunta hävitti kiireesti asiakirjansa sytyttämällä rakennuksensa palamaan. Esikunnan henkilöstä pakeni ikkunoista ja takaovista”.

Iltapäivällä 10. kesäkuuta 1944 JR 1 oli puolustuskyvytön. IV Armeijakunnan tykistöosasto oli luvannut toimittaa ammustäydennyksen Raivolan asemalle kello 12:een mennessä, mutta se ei koskaan saapunut perille. Rykmentti oli kärsinyt jo noin 900 miehen tappiot, 30 % koko vahvuudestaan. Puolet kaatui tai haavoittui, toinen puoli menetti hermonsa tai liittyi käpykaartiin. Kalustotappiot olivat talvi- ja jatkosodan suurimmat: iltaan mennessä Kannaksen 24 patteristosta oli menetetty seitsemää patteristoa vastaava kalusto, muun muassa molemmat järeät patteristot”.

Jälkipyykki.

Valkeasaaren läpimurron myötä venäläiset olivat saaneet 20 kilometriä syvän ja 15 kilometriä leveän läpimurron pääasemaan. Mannerheim nimittääkin kesäkuun 10. päivää 1944 ”Suomen sotahistorian mustaksi päiväksi”. Suurhyökkäys tajuttiin todelliseksi ja armeijakunnan komentaja Taavetti Laatikainen anoi lupaa vetäytyä VT-asemaan. Pyyntö oli enää muodollinen, koska perääntyminen oli jo täydessä käynnissä paikoin jopa pakokauhunomaisesti.

Armeijakuntien komentajiksi ylipäällikkö oli nimittänyt itselleen mieluisat miehet. IV AK:n kohdalla tämä tarkoitti ulkoiselta habitukseltaan pehmeän pyöreätä ja johtamisotteeltaan sekä isällistä että toisaalta ajoittain varsin passiiviseksi ja mukavuudenhaluiseksi kuvailtua kenraaliluutnantti Taavetti Laatikaista. Oesch on luonnehtinut, tosin jälkikäteen, että Laatikainen suhtautui esimerkiksi puna-armeijan aikomuksiin touko–kesäkuussa 1944 ”melko huolettomana”.

IV armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen totesi vielä 25. toukokuuta 1944 komentajien neuvottelussa, ettei Neuvostoliitto ilmeisestikään käynnistäisi suurhyökkäystä lähiaikoina.

Divisioonan esikuntapäällikkö everstiluutnantti Erkki Kukkonen oli tehnyt esityksen IV armeijakunnan esikuntaan, että ryhmitystä olisi siirrettävä taaemmas, jotta vankempien asemien valmistelu olisi mahdollista. Suunnitelma oli 20 sivun mittainen perusteellinen asiakirja, joka käsitteli suurhyökkäyksen edellyttämiä toimenpiteitä. Oeschin mukaan Kukkonen oli muistiossaan esittänyt, että pääpuolustusasemaksi ei määritettäisikään pääasemaa, vaan VT-asema. Armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen ei vastannut esityksiin eikä edes ottanut vastaan 10. divisioonan komentajaa kenraalimajuri Jussi Sihvoa sekä divisioonan esikuntapäällikköä.

Laatikainen osoittautui kesällä 1944 varovaiseksi komentajaksi, joidenkin mielestä jopa liian varovaiseksi. Pappa ei kuitenkaan halunnut pelata uhkapeliä, hän toimi varman päälle.
Kesäkuun 14. Mannerheim määräsi kenraaliluutnantti Oeschin ottamaan Kannaksen puolustamisen johdettavakseen ja heti 15. päivä määrättiin joukot vetäytymään VKT-linjalle.
Oesch sai käskyn Airolta malliin:
“Kannaksella on asiat hullusti. Laatikainen on vaikeuksissa. Menet Kannakselle ja otat kaikki joukot siellä komentoosi”.

Laatikaista, ei haluttu suoraan syrjäyttää vaan perustettiin Kannaksen joukkojen komentajan esikunta, jonka johtoon tuli Oesch. Näin Oeschista tuli vuorostaan Laatikaisen esimies.
Silloin Laatikainen ei tainnut enää sortua juopotteluhommiin, ei ainakaan moneksi päiväksi… Vain yöllä ei isoja herroja sotatoimilla saanut häiritä, ei vaikka läpimurto olisi tekeillä Valkeasaaressa…

Nyt oli myös itäisen Kannaksen puolustusjoukkojen (mm.15.D) saarrostuksen uhatessa lähdettävä asemistaan. Ilman varsinaisia taisteluja, vain vihollisen viivytys tarkoituksenaan, perääntyi puolustus Vuoksen VKT-linjalle.
Kannaksen puolustuksen vastuulleen saaneen Kannaksen joukkojen komentajan Oeschin ensimmäinen käsky oli vetäytymiskäsky.

”Suomen hallitus ja puolustusvoimain ylipäällystö tunnustavat Suomen asevoimien täydellisen häviön sodassa SNTL:ää vastaan ja ilmoittavat Suomen ehdottomasta antautumisesta pyytäen lopettamaan sotatoimet”. Näin alkaa Neuvostoliiton etukäteen valmiiksi laatima antautumisasiakirja. Ja näin se jatkaa saneluaan: ”Antautumisehtojen täyttämiseksi ja SNTL:n etujen turvaamiseksi Neuvostoliiton sotavoimien ylipäällystö – omin asevoimin ja oman harkintansa mukaan – miehittää osittain tai kokonaan Suomen alueen, sen satamat, Ahvenanmaan saariston ja Suomenlahden saaret.”
Edelleen asiakirja vaatii, että ”Kaikki suojeluskunnan jäsenet on internoitava ja … matkustaminen Suomen rajojen ulkopuolelle ja saapuminen maahan kielletään kaikilta ilman Neuvostoliiton sotavoiminen ylipäällystön lupaa.” Kaikkiaan 56 pykälää toinen toistaan ankarampia vaatimuksia.
Sotiemme veteraanien – miesten ja naisten – ansiosta tätä hirvittävää asiakirjaa ei koskaan allekirjoitettu.

Kesällä 1944 Suomen kohtalo oli veitsen terällä, mutta murskaavan ylivoimainen vihollinen onnistuttiin ylipäällikkö Mannerheimin johdolla pysäyttämään ja turvaamaan Suomen itsenäisyys.

Siiranmäestä jouduttiin luopumaan, koska VT-asema oli murtunut Kuuterselässä. Mannerheim antoi käskyn vetäytyä viivyttäen VKT-asemaan. Joukot irtautuivat Siiranmäestä 17.6. yöllä ja ryhmittyivät puolustukseen Vuosalmelle. Mutta kuten everstiluutnantti Ehrnrooth totesi, niin Siiranmäestä lähdettiin esimiehen käskystä eikä vihollisen painostuksesta.

Hyökkäys torjutaan

Ihantalassa kääntyi Suomen historian lehti. Puna-armeijan vyöry pysäytettiin ja Leningradin rintaman komentaja, marsalkka Leonid Govorov joutui 29.6.1944 toteamaan, että hän ei pääse eteenpäin. Suomen kohtalo oli nyt siirtynyt veitsen terältä hamarapuolelle.

Taistelut taukosivat, koska Stalinin mielenkiinto kohdistui jo kilpajuoksuun Saksan sydämeen, Berliiniin.
Suomi ei joutunut allekirjoittamaan antautumisasiakirjaa. Suomi oli Iso-Britannian ohella ainoa sotaa käyvä Euroopan valtio, jonka kamaralla eivät miehityssotilaat marssineet.

Valvontakomission komennossa

Aselevon solmimisen jälkeen syksyllä 1945 meno Suomessa muuttui. Jo kuukausi rauhansopimuksen jälkeen hallitukselle toimitettiin lista pidätettävistä upseereista. Sisäministeriön miehittäneet kommunistit tekivät avointa yhteistyötä Neuvostoliiton valvontakomission kanssa.

Myös Oeschistä tehtiin ilmianto oikeusministeriöön jo kertaalleen käsitellystä asiasta, joka koski sotavankikomppanioiden kurinpitoa. Oikeusministeri Urho Kekkonen ajoi Oeschin pidättämistä. Kekkonen olisi halunnut Oeschille tuomion myös asekätkennästä.

Oesch tunsi silmukan kiristyvän ympärillään. Hän katsoi parhaaksi anoa eroa Puolustusvoimista syyskuussa 1945. Kommunistien johdossa oleva Valtiollinen poliisi jahtasi Oeschia. Hän sai kotiinsa varoitussoiton lähestyvästä pidätyksestä ja lähti pakenemaan.

Kannaksella vihollisen suurhyökkäyksen pysäyttäneestä Oeschistä oli tullut pakolainen omassa maassaan. Hän yritti siirtyä veneellä Ruotsiin, mutta myrskyn ja veneeseen tulleen vuodon takia joutui palaamaan takaisin. Sodanjälkeisessä vahvasti politisoituneessa ilmapiirissä Oesch sai kuritushuonetuomion, vaikka hänen syyllisyydestään ei ollut pitävää näyttöä.

Vuonna 1945 Oesch erosi armeijan palveluksesta ja määrättiin tutkintovankeuteen. Seuraavana vuonna hänet tuomittiin 12 vuoden vapausrangaistukseen yksin teoin tehdyistä 17 käskynalaisen sotavangin tapon yllytyksestä. Vuonna 1947 korkein oikeus käsitteli asiaa ja tuomitsi hänet yksin teoin tehdyistä 17 sotavangin kuoleman tuottamuksesta ja huolimattomuudesta johtuneesta sotavankeihin kohdistuneesta virkavelvollisuuden rikkomisesta kolmeksi vuodeksi vankeuteen, mikä tuomio jäi voimaan.

Keväällä 1948 Helsingin lääninvankilasta käveli ulos vapaa mies – ilman työtä ja eläkettä. Kannaksella taistelleita 100 000:tta miestä johtanut kenraali teki nyt sekalaisia töitä muun muassa isännöitsijänä.

Kekkonen oli ahdistellut Oeschia jo heti sotien jälkeen oikeusministerinä olleessaan, eivätkä välit parantuneet Kekkosen noustua presidentiksi. Oeschia ei nähty Kekkosen itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Tosin Kekkosen suhde kenraalikuntaan yleisemminkin oli vähättelevä, erityisesti tämä koski jääkärikenraaleja. Listan alkupäässä oli Oesch ja sen hän sai myös tuntea.

Kun Oesch kuoli 85-vuotiaana 28. maaliskuuta 1978, Suomen yhden merkittävimmän kenraalin hautajaisissa ei ollut ensimmäistäkään valtion päämiehen tai hallituksen edustajaa, eikä tiedotusvälineitä. Yksikään Suomen valtiolippu ei koristanut siunaustilaisuutta, kun Suomen pelastajaksi kutsuttu Oesch laskettiin viimeiselle matkalle Hietaniemen hautausmaalle.

Ehkä raskain osa oli niillä lukuisilla varsinkin sotilailla, jotka joutuivat jäämään poteroihinsa neuvostoliittolaisten saartamana. Heillä ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin jäädä asemiinsa sekä pesäkkeisiinsä ja taistella katkeraan loppuun saakka. Patruunat ammuttiin loppuun ja sen jälkeen jatkettiin puukoilla tai millä tahansa käteen sattuvalla. Tällöin kohtasi loppunsa paria poikkeusta lukuun ottamatta se erikoiskoulutettu ja kokenut joukko, joka Lempaalassa oli kunnostautunut monissa iskuosastohyökkäyksissä. Jalkaväkirykmentti 1:n taistelusta Valkeasaaressa soisikin kerrottavan – ei minään irtautumistaisteluna tai pakona – vaan taisteluna, jossa moni mies taisteli saappaat jalassa katkeraan loppuunsa asti.